tiistai 21. elokuuta 2012

Operaatio Karibian Aurinko - Näytös II

Operaatio Karibian Aurinko jaetaan kahteen osaan:
O.K.A. - Näytös I: 8.-10.6.2012
O.K.A. - Näytös II: 6.-7.7.2012


(... jatkuu viime raportista.)

          Hommiahan ei kuitenkaan jätetä ihan herkästi kesken, joten päätimme ottaa uusiksi Operaatio Karibian Auringon kanssa hakemalla vauhtia alkuperäisen reittisuunnitelman toisesta päästä ja tetsata alta pois tuon 10km kokematta jäänyttä ja tod. näk. infernaalisen hajottavaa, ilmeisesti myös miltei täysin epämelottavassa kunnossa olevaa reittiä. Reitin muodostavat Ruokolahden Eräjärven Laskevajoki sekä Ryönäoja ("nomen est omen") ja näitä seuraava, onneksi hieman maltillisempi, Lökkiöjoki. Nyt olisi hyvä paikka sanoa näsäviisaasti tutun kliseinen sanonta jostain taakse jättämisistä ja edestä löytämisistä, mutta eipähän sanota kun itse päätettiin tähän ryhtyä.
          Tämä heinäkuun räime oli siis se, kun eläminen ja oleminen otettiin oikeasti näppeihin, eli tohon noin, jolloin machetet heiluivat (kyl kyl) ja hiki haisi hajottavissa Vietnam-tyyppisissä olosuhteissa. Koska tämä heinäkuun veto on alkuperäisen reitin loppupätkä ja idean takia homma on muutenkin suurin piirtein samanlainen, kuuluu tämä myös Operaatio Karibian Aurinko- nimen alle ollessa käytännössä edellisen kanoottimarssin (OKA-näytös I) jatko-osa (OKA-näytös II). Nauttikaa siitä, että myö ei nautittu!


Seuraa murhenäytelmä:

 

Näytös II - Götterdämmerung (Jumalten tuho)


[Note: tämän raportin visuaalinen elämys jää varsin pieneksi kun verrataan edelliseen, josta löytyy jotain 80 fotoa - tästä siis ei löydy kuin pari hassua. Syynä tähän on se, että mukana oli vain yksi kamera ja senkin esiin ottamisen tiheyttä vähensi merkittävästi joka puolelta päälle puskeva hajotus (samasta syystä puuttuvat myös muistikirjan otteet, eikä niistä harvoista vihkoon ilmestyneistäkään järkyttävistä vitutushieroglyfeistä ottanut selvää).Valokuvien vähyyttä ja tekstin pötköisyyttä on kuitenkin pyritty kompensoimaan erinäisillä havainnekuvilla.]

 

Perjantai 6.7.2012

Note to self: Järjellä ei ole minkäännäköistä kiinteää olomuotoa

          Heti alkuun neuvottakoot, että mikä tahansa suunniteltu vaellus kannattanee keskeyttää viimeistään siinä vaiheessa kun lähtöpaikalle moottorimarssilla siirryttäessä huomaa karttojen unohtuneen. Sitten kun kartat on haettu, huomataan makkaroiden jääneen jääkaappiin. Sitten kun kyrsätkin on noudettu, niin todetaan, että ollaanhan tässä kuitenkin melomaan lähtössä, joten melatkin olisi hyvä käydä vielä hakemassa.
          Unohtelusta ja unholan urkujen juurelta sinne lojumaan jääneiden artikkelien noutelusta huolimatta emme ottaneet opiksemme, vaan otimme itsevarmoina uuden yrityksen sentään tätä vakavemmilta "naamapalmun" aiheilta välttyen.

Reittisuunnitelma (mahd. jatko olisi edellinen reissu reversenä)

           Siekkisten mökillä Pien-Tevanin kupeessa kanootti pois peräkärristä ja laiturille, rinkat kyytiin ja ilman kummempaa jännittämistä ja kipristelyjä, tai alun turhuuksista raportissa turhia hölisemättä, vesille n. 19.00 maissa (höhö, eikun vesissä). Vireystila oli mitä mainion ja esimerkkinä tästä karttain reisitaskusta ulkoistamisen yhteydessä Siekkinen mm. paiskasi savukkeensa tuuliajolle Pien-Tevaniin. Tämähän tietysti johti sitten pikaisiin korjausliikkeisiin, siksakkeihin ja ympyrän melomisiin joiden aikana suoritettiin arviolta noin lukematon määrä tuskanhuutoja molemmissa päissä kanoottia.
          Jos Turku on Suomen Turku, niin Eräjärven Lähteväsuo ja Ryönäoja ovat Suomen Vietnam. Tämä todettiin heti alkajaisiksi, kun pääsimme Suur-Tevanilta Lähteväjoen suulle, tai siis sille kaislapöheikölle jonka kohdalla kartan mukaan kuului olla joen suu. Kahmaisimme meloilla aimo rykäyksen asennetta vauhtiin ja sukelsimme päätä pahkaa kanootin kanssa tuohon läpäisemättömän näköiseen puskaan. Heti alkuun pystyttiin havaitsemaan jo pelkästään omaan syliin katsomalla, että tuollakin suolla elää (enemmän kuin tohtii uskoa) kaikenkarvaisia mönkijöitä ja tupsukorvia, joiden jalkamaisten ulokkeiden määrä vaihtelee aina välillä 2-100. Namia! Homma polkaistiin kunnolla käyntiin ristihämähäkinseitit naamalla ja selkärangattomien sekä kovakuoriaisten kirjo niskassa sekä sylissä.

Oja oli kuvassa leveimmillään - "Kannatti herätä!"

          Kun ei ihan ötökkäkammoiselta kysytä, niin ensimmäiset pari sataa metriä olivat suhteellisen melomiskelpoista kaislikkoa ja risukkoa, vaikka hikihän siinä nättinä aurinkoisena kesäiltana pääsi suomaisemissa tulemaan. Faunaa ja flooraa kyllä tosiaan riitti: parhaan kuvan niiden määrästä saat kuvittelemalla kaikki tietämäsi suokasvit ja -eliöt yhtäaikaa ja lisäämällä siihen sitten kaikki loputkin mitä eläin- ja kasvikirjat soiden asukeista selittävät. Sen jälkeen kuvittele kaikki (x 10 per laji) samaan kanoottiin kanssasi ja koko komeus vielä metri metriltä läpitunkemattomammaksi muuttuvalle suo-ojalle. Jos haluat päästä vielä lähemmäs kokemaamme todellisuutta, niin lisää aina sinne tänne (eli 20-100m välein) ojan päälle kaatunut puu tai joku haistapaska-talttahampaan pesäpato.
          Ensimmäinen radikaali tukkieste tuli vastaan tietenkin keskellä pahinta pöheikköä josta ei petolliselle upottavalle suorantapenkereen kuvatukselle päässyt edes unissaan, joten käyttöön otettiin ns. nytkytyskeino, joka oppiminen säästi meidät myöhemmässä vaiheessa varmasti monilta kanootistanousuilta. Homman nimi oli aluksi kammeta mela kiinni lähimpään vähänkään kiinteään kohteeseen siitä työntövoimaa ottaen, tässä tapauksessa siis ihan siihen kanootin ympärillä olevaan pöheikköön, josta pöllähti muuten veden alta aika kolossaalisen aromaattinen "suon henki", joka kärvensi allekirjoittaneilta kaikki nenäkarvat ja hajureseptorit sekä suurimman osan jäljellä olevista ajatteluelimistä. Kuitenkin, palataksemme ylitykseen, niin samalla molemmat "hetkuttavat samaan tahtiin lantioitaan" (sopivan arveluttavan kuuloista) perse penkissä niin, että kanootti nytkyy hiljakseen esteestä yli. Saattaa kuulostaa varsin mielenkiintoiselta meloineen ja nytkytyksineen, mutta näin se homma toimi, jos siis este oli suurin piirtein pinnan tuntumassa niin, että jokin osa kanootista oli koko ajan vedessä, jolloin noste helpotti asiaa. Ja jos jäi vieläkin arveluttamaan niin liikehän on täysin sama mikä suoritetaan yleisimmin siirrettäessä neljällä jalalla seisovaa tuolia lähemmäs pöytää tuolilla istuttaessa, korvaa vain tuoli yhteensä 200kg painoisella kanootti/meloja/rinkka-häsmäkällä ja pöytä viidakolla. Simppeliä, eikö?
          Ensimmäisistä esteistä sekä alkujärkytyksettömyydestämme selvittyämme alkoi tälle kaksikolle piakkoin valkenemaan (ai siis nyt vasta?) miksi Siekkisen isäukolla oli ollut niin vahingoniloinen ilme kasvoillaan mökkilaiturin nokasta vilkutellessa ja itsekseen käkätellessä: Matka nimittäin todellakin jatkui yllä kuvatun kaltaisesti; "joessa" tai sen välittömässä läheisyydessä näytti lojuvan muutamien kymmenien metrien välein esteenä joko karahka, kanto, pato, mammutinraato, Ötzi tai ties mikä obstaakkeli ihan kuin vain meitä varten aseteltuna. Tietohan sinällään olisi saattanut miestä masentaa ellei väylä olisi ollut jo kartallakin suora kuin Einsteinin aivokäyrä todellisuuden paljastuessa vielä vähän mutkaisemmaksi.
          Tätä reittiä punnerrettiin sitten eteenpäin mielessä tieto siitä, että moista pätkää ei, pari eksymistäkin mukaan luettuna, olisi edessämme pahimmillaankaan kuin noin 10km, jonka jälkeen seuraisi taas tuo ensimmäisen osan reitti Saimaan aavoine ulapoineen sekä Lieviskän leveine jokineen tälläkertaa vain tosin toisin päin viime kertaan nähden. Muistelimme edellisreissun maisemia kuola valuen raivatessamme tietä Laskevasuon pöheikköjen läpi. Vaahto suupielissä saattoi myös johtua orastavan hulluuden pyrkimisestä pintaan tai sitten jonkin huomaamattoman ja myrkyllisen suoeliön paralysoivan virkistävästä puremasta... Hyvänä ehdokkaana oli joku niistä keilapallon kokoisista ristihämähäkeistä jotka juuri meidän tuurilla ovat muuten suomen myrkyllisimpien eläinten kärkikastissa (Oikeesti, eläimiä ne jo oli. Ei hyönteiset tai perus-araknoidit noin isoiksi kasva!).
          Erilaisia ylitystekniikoita jouduttiin neroilemaan, patteilemaan ja neropatteilemaan, kun vastaan tuli eka sen verran korkealla vedestä roikkuva puunrunko, ettei siitä rykinyt asenteella kyydissä istuen yli ja pölkky oli kuitenkin sen verran alhaalla, että alikaan ei tarvinnut koettaa. Heti tämän jälkeen reitillä oli myös toinen hyviä ja huonoja puolia omaava runko: se makasi kiltisti veden peitossa, mutta siitä sojotti jokaiseen tunnettuun ja vähän tuntemattomampaankin palloavaruuden suuntaan paksuja karahkoita -> pakko nousta kyydistä ja yrittää jotain raivausmanöövereitä rannasta käsin. Hyppy kaislikon läpi ja pääsimme yllättävän kiinteälle rantatöyräälle ja yhtä yllättävää, vielä helpostikin. Niittääksemme työskentelytilaa joen rantaan ja raivataksemme itse vesiesteet otimme käyttöön kaavan "kirves, retkisaha sekä machetet ja epämääräistä, mutta sitäkin asenteellisempaa huitomista, kunnes alkaa puskalta ja heinältä nähdä eteensä". Lopputuloksena n. kymmenessä minuutissa töyräs oli pusikoita ja pientä koivunalkua myöten maan tasalla ja täysin liikkumiskelpoista aluetta jopa ilman ainuttakaan luuhun asti ulottuvaa macheteperäistä viiltohaavaa kummassakaan taistelijassa! Jompi kumpi oli vielä jossain vaiheessa sohinut hirven sarvien näköisen kepikön siitä estetukista hiiteen ja vetänyt kanootin köysien avulla molemmista estepökkelöistä yli. A'vot! Macheteiden (vai miten se nyt taivutetaan) hyötyasteeseen positiivisesti yllättyneinä matka pääsi jatkumaan.
          Tai no, jatkumaan ja jatkumaan, sillä kaikesta huolimatta (tai johtuen) metrit tuntuivat taittuvan kuolettavan hitaasti hien ja suon metaanipierujen siivittäessä retkeä. Talka sai keulalla ollessaan vastaanottaa koko ajan edestä ristihämähäkkien seittejä joko machetella, melalla tai jos tarpeeksi myöhään huomasi, niin sitten naamalla. Saatanan tiukkaa tavaraa olevat seitit yleensä vetivät kaislatukirakenteensa mukana ennemmin kuin katkesivat ja sitä sotkua kukaan ei vapaaehtoisesti naamalleen halunnut. Kaislikko oli muutenkin täynnä kyytiin haluavia mönkijäisiä aina noista ristihämähäkeistä ja muista suohämähäkeistä kaiken maailman hyppyhäntäisiin ja lutikoihin - siivekkäistä tai muilla keinoilla ilmassa leijuvista mulkeroista puhumattakaan. Yhdestä Siekkisen jalkoihin päätyneestä ei mies ottanut selvää, että oliko se nyt matelija vai mikä, mutta Talkasta se näytti jonkin elämänmuodon toukan massiiviselta kotelolta. Äkkiä jokeen tuommoiset, ennen kuin joku headcrab tai muu vastaava facehugger kuoriutuu sellaisesta ja syöksyy imeskelemään naamavärkkiä.
          Maasto kuitenkin alkoi pikkuhiljaa näyttää merkkejä siitä, että joki siirtyisi vihdon suolta hieman metsäisempään maastoon, jolloin kanootista voisi jopa ajatella poistuvansa ilman välitöntä riskiä suolla asuvan lihansyöjäkasvin kitaan päätymisestä, mutta ennen metsäisempää aluetta vuorossa oli aavampi suoalue, jossa ei ollut puita kuin töyräällä sen verran, että olivat riittäneet kaatumaan kiusaksemme tiellemme. Vähän avoimemmassa kohdassa (eli n. 1,5m leveässä kohdassa ojaa) tuli taas eteen paska paikka, jossa vaadittiin selvästi kanootin kyydistä nousemista ihan isosti, sillä edessä oli kaksi noin vaaksan korkeudella vedestä makaavaa tukkia.
          Ensin oli vuorossa Austin Powers- vaikutteista peruuttelua ja kääntelyä ilman minkäänasteista tulosta, jonka jälkeen vaan loikattiin molemmat pihalle canoyesta sattumanvaraiseen suuntaan siinä toivossa, että sattuisi rantautumaan edes jonkin verran kiinteään kohtaan siihen joka puolella olevaan epämääräiseen pusikkoon. Noh, sanottakoot nyt, että Siekkisellä ei käynyt tuuri, joten leikin nimi oli hänen osaltaan "vettä kengässä". Joen viereisten penkkojen maasto oli tosiaan pelkkää estettä suon yleisestä aavaudesta ja avoimuudesta huolimatta, joten kanoottia ei tultaisi vetämään maata pitkin ohitse vesiesteistä, eikä liioin tukkien ylikään vetäminen tulisi onnistumaan, sillä puut olivat sen verran korkealla - ei muuta kuin pilkkomistyökalut kauniisiin kätösiin. Hetken verran homma oli taas hikoilua läpimärän tukin rungon palasten lennellessä ympäriinsä, mutta ei tarvittu kuin juuri ja juuri kanootin mentävä rako esteisiin niin kyytiin ja pykälää silmään. Tässä vaiheessa suolla etenemisen ja ruumiillisen työnteon suhde ei varmasti olisi lukuna huikean hyvä, jos sellaista nyt tohti edes kuvitella. Juomista kului aivan julmetusti.
           Samankaltainen este tuli vastaan heti seuraavassa mutkassa, vaikka lähellä aavan suoalueen takana häämöttikin jo tiukempi metsän kurouma. Taas kyydistä noustessa emme voineet kuin ihmetellä, että miten pelkkää vaivaiskoivua pukkaava suo onnistuu kaatamaan juuri ne ainoat männyt suon ainoalle vesireitille kuin yhtenä leirikyrpänä. Haikeaan haihatteluun tuli kuitenkin actionia, kun Siekkinen huomasi äkkiä yltyvästä surinasta astuneensa luonnon omaan maamiinaan, eli maa-ampiaispesään. Tästä riemastuneena Siekkinen raivasi suopursuihin aika vikkelään ihan uuden väylän jonnekin aavalle suolle ja Talkakin oli jo suurin piirtein loikannut jokeen maastoutuakseen, mutta vaihtoi kesken ilmalennon omankin suuntimansa satunnaiseen suuntaan kiinteämmälle suolle. Ripeän askelluksen ansiosta molemmat säilyivät ilman pistoksia ja löysimme itsemme samaan hintaan tiedustelemasta tulevaa reittiä hyvän matkaa jostain Lähteväsuon keskeltä.
          Tulimme tulokseen, että vaikka reitti suorenisi jonkin verran jos vetäisimme kanootin suoraan suon yli, niin tuon suunnitelman energiatehokkuus olisi melomistakin surkeampi. Matka siis jatkui ampiaisten oletettavasti rauhoituttua kanootin vieressä ja pääsimmehän kuitenkin vetämään kanoottia jossain vaiheessa kunnon suopursupusikoissa, mistä saatiin oiva kuva kuinka perseestä sellaisessa suomaastossa kanootin nykiminen loppujen lopuksi onkaan, emme vain muista että missä vaiheessa tämä muutamankymmenen metrin pätkä tapahtui.
          Kun selvisimme pahimmasta suohässäkästä, ympärillä vaaniva metsä kuroutui viimein umpeen ja löysimme kallioiselta kukkulalta sopivan ruokapaikan hieman myöhäiselle illalliselle kellon ollessa jotain yhdentoista tienoilla ja verensokerin olessa lukemissa jotka tekivä etenemisen lähes mahdottomaksi. Jalkauduttiin, vedettiin kanootti mahdollisimman kiinteälle maastolle (2m levyinen vyöhyke ojan laidasta oli kantavuudeltaan vähän epäselvää mössöä) ja käytiin illalliselle. Paiskoimme trangiat sammaleeseen ja kokkailimme mitä satuimme saamaan aikaiseksi. Ärtsopan lämmetessä Talka harrasti navigointia, jota ei voinut suon aiheuttamien sijaintiepäselvyyksien johdosta liikaa tehdä. Sijainti kuitenkin löytyi ja todettiin, että matkaa jatkaessa pitäisi peruuttaa edelliseen, ilmeisesti vielä huomaamatta jääneeseen, mutkaan ja jatkaa siitä juuri toiseen suuntaan kuin mihin haarauduttiin taukoa viettämään. Puoli kahdentoista maissa näin myös tehtiin, kun ruokailu oli saatu siviilikurin mitoissa suhteellisen pikapikaa pois alta.
          Onneksi edellinen mutka oli vain ehkä kymmenen metrin päässä ilman esteitä ja kun ympäristökin muuttui pikkuhiljaa vain suopeammaksi ja pohjaltaan kiinteämmäksi metsämaastoksi, niin edessä siinsi suhteellisen aavaa jokea kaislareunuksella. Moraali lähti lievään, joskaan ei liian hurjaan, nousuun kun masut oli saatu täyteen ja reitti oli jollain tavoin selvä - tai sitä se oli ainakin melottavuudeltaan, kiinteydeltään ja selvyydeltään ripulipaskaa olevaan Lähteväsuon reittiin verrattuna. Elkää ikinä menkö Lähtevänsuolle, PISTE

Arvatkaa ketkä valitsi välin Suuri-Tevani - Jokilammit - reitiksi tuon Lähteväjoki-siksakin sen vieressä menevän suoran ojan sijaan? (Nuolilla on hahmoteltu purppuralla merkitylle ruokailupaikalle meno ja sieltä lähtö)

          Seuraava etappi noin puolen yön aikoihin oli Kalevalaisesti nimetty Jokilammit. Miettikää, nimi kuulostaa perusmuodossakin johonkin ablatiivin aleelin genetessiivi-persenssiippiin taivutetulta äidinkielen mestariteokselta. Anyhow, tällä aavemaisella mitenseniminythelvettitaivutetaan- lätäköllä leijui varsin vakuuttava usvahuntu täysikuun möllöttäessä taivaalla. Lisäksi lammen pinnassa kellui jotain aivan käsittämättömän epänormaalilta näyttävää suosörsseliä, ilmeisesti jonkin sortin levää, jota sai koko ajan olla tarkkailemassa, ettei sieltä kuvottavan pirtelön seasta pomppaa joku suohirviö puraisemaan palaa päänupista.
          Tässä kiisselissä kuitenkin hetken hökellettyämme huomasimme edenneemme paikkaan joka muistutti kartalla shakkilautaa: Joen molemmin puolin nimittäin risteili sellainen määrä suo-ojia että tarkan paikan selvittäminen kartalta oli lähes mahdotonta tuolla pimeällä ja luotaantyöntävällä rämeellä. Totesimme vain että ei auta kuin meloa leveintä uomaa pitkin ja toivoa parasta, mikä johti suoraan nokkakolariin majavan remontteeraaman pitkospuusillan kanssa. Pienehkö suvanto nimittäin ilmeni olevan noin vaaksan ylempänä kuin edessä häämöttävä väylä. Liukkaat lankut, epäväkaat oksat, vielä epävakaammat melojat sekä yllättävän pimeäksi hämärtynyt korpi yhdistyivät melkoiseksi baletiksi, mutta este kuitenkin ylittyi nopeasti ilman että kumpikaan olisi myöntänyt satuttaneensa itseään prosessissa ainakaan vakavasti.
          Ei ehkä tuossa prosessissa, mutta seuraavassa oli jo mieli koitoksella: Ryönäoja haarautui kahteen osaan, josta toinen oli reippaan heinikon villiintymisen jäljiltä aivan tukkeessa toisen ollessa kapea, matala, keppejä ja risuja täynnä oleva lietepuro. Kello oli jo reippaasti yli puolen yön, varmaan lähempänä yhtä, joten pimeyskin oli jo erittäin huomionarvoinen seikka pilkkopimeässä metsässä. Nämä ja haluttomuus kaivaa valonlähteitä rinkoista murusti moraalia kuin pikkulapset suolakeksejä mummolassa. Kun kumpikaan reitti ei ollut melottavissa, päätimme ottaa ns. "talutuskikan" käyttöön ekaa kertaa kunnolla: nousimme ojan pientareelle machetejen kanssa, tiedustelimme rannan ja silppusimme enimmät tiellä olevat rantakasvustot matalaksi, jonka jälkeen talutimme kanootin suhteellisen iisisti ojan töyräältä käsin tuon muutaman kymmenen metrin puronpätkän, jonka jälkeen joet taas yhdistyivät (löydät sen jostain tuolta seuraavana tulevasta kartasta). Risteyskohdasta löytyi selkeitä ihmisten vierailun jälkiä, sillä avoimella paikalla oli ilmeisesti vanha telttapaikka, kun oli oikein kaljapullokin tökätty puun oksaan odottamaan (ympäristön huomioon ottaen erittäin epätoivoista) panttirahojen keräilijää. Kaksikaistaisen osuuden välissä olevalla saarella taas oli vähän kumman sijainnin saanut ja miltei tomuksi hajonnut supiloukku. Tähän ei vielä haluttu kuitenkaan jäädä yöksi, joten matka jatkui tuon n. 20min kestäneen kanootinvetoähellyksen jälkeen. Tällöin ruvettiin hetkeksi mälväämään jotain epämääräistä kanootissa paikallamme kaksihaaraisen osuuden päätepisteessä, kun ei vissiin oltu vieläkään tajuttu, että seuraavana edessä olevasta ja suhteellisen paksustakin heinikosta pääsee läpi, senkuin menee. Kohtasimme todellisuutemme tekemällä melarynnäkön kaislikkoon, joka onneksemme loppuikin jo parin metrin jälkeen.
          Jos edellisestä kohdasta tuli psyykkeeseen arpia, niin vähän tämän jälkeen tulevan pitkospuusillan ylityksen yhteydessä tuli myös niitä fyysisiä: Siekkinen onnistui astumaan epäselvän rantatöyrään kiveen polvellaan ja kun polvi on rantakivessä, niin silloinhan kaikki siitä alaspäin on veden pinnan alla... Eli tuli siinä melkein heti psyykkeen korkkaamisen perään korkattua myös orvaskesi ja kasteltua maiharin sisältö toistamiseen. Auts.
          Muutamat seuraavat sadat metrit kallioisen maaston vieressä olivat helppoa kauhottavaa, mutta tänä aikana sai olla tarkkana etsiessä sitä kohtaa, josta Ryönäjoki haarautuisi oikealle. Emme huomanneet mitään kummempaa, kunnes päädyimme taas majavapadon sulkemalle aavalle kohdalle jokea. Tähän mennessä isoimman näkemämme majavapadon takana joki laski varmaan 30cm ja sen takana joki jatkui suorana, joka oli varma merkki siitä, että kyseessä oli joku ihmisten käsialaa oleva kuivatusoja. Jostakin silmillemme pimahti tuo pieni, oikealle kääntyvä pätkä, joka näytti erittäin vaikeakulkuiselta, hyvä kun kanootti taittui ensimmäisestäkään mutkasta mihinkään. Eestaas ramppaamisen ja valinnanvaikeuden jälkeen päätimme jostain syystä olla sitten menemättä majavapadon taakse selvästi vuolainta virtaa pitkin, vaikka juuri vuolaimman virran noudattamisesta oli aiemmin sovittu. Tämän sijaan jatkoimma tuota kehnoa mutkaista reittiä oikealle, sillä päättelimme kartasta sen olevan oikea alkuperäinen Ryöniksen suunta, jota pitkin pääsisi Lökkiölle.
          Majavapadon ylittämistä välteltiin myös ilmeisesti sen takia, että se olisi muka eräänlainen "point of no return", mutta kyllä tähän väliin pitää todeta, että tuon valituksi tulleen reitin alkupään mutkat olivat ihan eri luokan paluuton piste - noista mutkista olisi mahdotonta peruutella takaisin. Parin ihan helvetin hikisen alkumutkan jälkeen vielä kaiken lisäksi selvisi nopeasti, että ei muuten oltu enää Ryöniksellä, vaan oltiin kuitenkin onnistuttu päätymään jollekin ihan satunnaiselle suo-ojalle, joka kulki hämäävän luonnollisen näköisen kiemura-alun jälkeen aivan tikkusuoraan tyytyen välillä vain haarauttamaan itsestään irti jonkun 90-asteen kulmassa sojottavan sivuojan. Perusbonuksena oja oli muutenkin täynnä kaiken maailman rojua niin, että enää mustalaisten kippaamat kotitalousjätteet ja kodinkalusteet puuttuivat. Myös kiroilun määrä haki uusia sfäärejä.
          Tällä suoralla sitten törmättiinkin paikallisen elikon kotiin ja kalusteisiin, kun jurautettiin karille ihka oikeaan majavan pesäkekoon. Lättähännän kuusen juureen pykäämä perkeleellinen keppikasa oli sen verran Feng Shui, että siinä saatiin ruveta ihan oikeasti hetkuttelemaan perseitä, tukemaan ja työntelemään meloilla vauhtia sekä tekemään kaikkea muutakin ylipervolta kuulostavaa, jottei keikuttaisi kuivilla vielä aamullakin tuolla reippaasti ojan puolelle rakennetulla risukasalla. Kepukkakartanon herra sai ilmeisesti tarpeekseen huutelemistamme julmuuksista ja meuhkaamisestamme niin, että kyrpiintyi ja lähti lähimpään baariin tai jotain, kun kohta näimme öljyturkkisen pökäleen luikertelevan meistä poispäin edessä häämöttävällä ojalla vaikuttaen olevan hieman "nakki otsassa". Tästä innostuneina kampesimme itsemme irti pesästä ja lähdimme jahtiin aikeina tehdä tästä suon asukista erittäin epäeettisen karvalakki malliksi muille hyviä suo-ojia pilaaville nakertelijoille, vesipuhveleille ja tikkusirkushamstereille, mutta valitettavasti emme tavoittaneet tuota elukkaa sen koommin.
          Olimme siinä kahden ja kolmen välillä hieman kypsyneitä suo-ojiin ja olimmekin päättäneet löydä leirin pystyyn heti ensimmäiseen vähänkin kuivempaan nyppylään suolla miettiäksemme aamulla uudestaan päivänvalossa, että "jätkät mitä helvettiä". Parin mutkan takanta löytyi kallioisempi kohta, jolle sillekin jouduttaisi tilsimään jotain kävelyreittinä arvosanaltaan välttävää suopohjaa myöden. Aateltiin, että ihan sama, kunhan jotenkin saadaan ittemme kurotettua tuonne mäntyjen valtaamalle nyppylälle, siis jumankauta kuivalle maalle, jotta päästään vihdoin nukkumaan. Saatiin juuri ja juuri kanootti sitä kaatamatta pois kapealta ojalta ja raahattua se kuivan maan liepeille, jonka jälkeen alkoivat pimeään suohon kyllästyneiden urbaanirambojen iltapuhde n. kolmen aikaan yöllä. Kun Siekkisen isäukon takaama, ihan pikkasen sitä aiemmin käytettyä itävaltalaisen taisteluparin telttaa parempi, teltta oli pystyssä ja iltapala (= haukku näkkärin syrjästä) sullottu turpaan, niin äkkiä valot pois vintiltä.

Osuus Jokilammit - leiripaikka (tummansininen täplä) mentiin Ryönäojaa pitkin. Punaiset nuolet havainnollistavat reittiä, jota pitkin illan lopussa kirjaimellisesti eksyimme tuolle leiri"saarekkeelle"

Lauantai 7.7.2012

          Heräiltiin joskus yhdeksän maissa ihan kelvolliset höyhensaaren lomat takana. Jossain kaukaisuudessa mettäkoneet jyrsivät jo varmaan neljän tai viiden aikaan aamuyöstä mettäpohjaa rullalle herätellen tätäkin kaksikkoa silloin tällöin - prkleen ahkerat, sisukkaat maanomistajat savottoineen. Aamuilmaan kömpimistä yrittäessä tuli huomattua, että jostain kolosista ne perusmustat pikkumurkut olivat tunkeneet erillisen hyttysverkkokerroksen, eli teltan kevyemmän, sisemmän kerroksen sisään ja parveilivat vähän siellä täällä. Laadukkaampi kupoliteltta koostui siis kahdesta kasattavasta ja ristiin laitettavasta kaarikepistä, sateen- ja tuulenkestävästä ulkokupolista ja hyttysenkestävästä sisäkupolista (joka sisälsi myös kiinteän pressupohjan) jättäen sisä- ja ulkokupolien väliin n. 10cm ilmaraon. Tällä rakenteella oleva teltta takasi sisseilyyn tottuneelle kaksikolle vähän turhankin leppoisat unet maasto-olosuhteissa, vaikka helteisissä oloissa meinasikin tulla vähän kuuma paksuissa makuupusseissa.
          Lintujen laulaessa aamupuuroa valmistaessa ja kaiken maailman Hart Sport- douppingjauheita veteen sekoitellessa uskallettiin vihdoin uhrata ajatuksia sille, että oltiin yöllä vähän eksytty. Pieneltä kukkulalta näkyi melkein kaikkiin suuntiin ja äkkiseltään tähyillessä valinnanvaikeutta jatkon suhteen ei ollut; leirilämpäreen takana jatkui jonnekkin pohjoisen suuntaan yksi ainut matalanoloinen ojauoma, johon myös eilen viimeeksi käytetty uoma johti. Koska takaisin ei haluttu, niin siihen oli tartuttava, johti se sitten syteen tai saveen (todennäköisimmin molempiin).
          Leiri meni aamiaisen jälkeen niin pikavauhtia pakettiin, että teltan sisäosiin kuokkimaan tunkenut muurahaisten joukkoyksikkö paketoitiin suosiolla matkaan. Jossain tässä välissä tapahtui miltei fysiikan lakien vastainen ilmiö, kun ehkä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa suomessa valmistettu Savotan tuote petti käytössä: Talkan upouuden Military- makuupussin kompressiosäkin joka ainut kitkalukko oli ruvennut antamaan kiristäessä periksi ja kääntymään hihnan mukana väärään suuntaan jääden jumiin niin, ettei hihnoja saanut löysättyä esim. ilman puukon väliintuloa. Tämä siis jo aiemmin ennen reissuun lähtöä. Nyt kuitenkin suolla makuupussia viattomasti kompressoidessa yksi kitkalukko lähti suurehkon paukahduksen siivittämänä makuupussien kompressiosäkkien kitkalukkojen taivaaseen. Siis tämä tapahtui tuotteen ensimmäisellä reissullaan kenttäoloissa ja vielä roippeen nimenomaisessa käytössä. Johan siinä meinasi ruveta kenttämasennus iskemään kun Savotan (!!!!) tuotteesta lentelee osat pitkin poikin soita ennen kuin ite on edes lähellä hajoamispistettä.
          Selvittyämme kitkalukkoshokista pähkäilimme, että kuinka helvetissä aiomme saada sen pirun kanootin takaisin siihen tiukkaan ojaan, jos pelkkä 'nootin pois troolauskin tuotti ongelmia. Päätimme vain hilata paatin mäen yli suoraan pohjoiseen johtavalle uomalle. Kalliokukkulan molemmin puolin oli kunnon rämettä (siis mäntyä pukkaavaa suopohjaa, senkin kaupunkilainen), mutta vaikka siinä ei pahemmin melota eikä siinä oikein kävelläkkään voi, niin jotenkin kikkailimme kakkailimme itsemme kanootteinemme roippeinemme siihen ojanpientareelle ja Austinilta opittujen perääntuuppausperuuttelutemppujen ansiosta saimme kanootin vielä suoraan ojaankin.
          Olimme jossain vaiheessa jotenkin jopa päätyneet lasikuituisen vesikaravaanin kyytiin ja päässeet matkaan, vaikka oja pursusi kenossa tiellä olevaa koivunnuorukaista ja oli niin matala, että syväys otti pari kertaa pohjaan kiinni. Halusimme ihan hiton vikkelään pois tuolta kummitussuolta, sillä päivänvalossakin alkoi tuntua varsin karmivalta, kun yhdessäkään pohjakosketuskohdassa melalla ei kuitenkaan saanut pohjasta minkäänlaista otetta.
          Helpotukseksi vain yhden majavapadon sisältänyt pikkuinen ojanliru valui isompaan virtaan, josta pystyimme melkein vannomaan sen olleen se yöllä nähdyn ison majavapadon takana jatkunut ns. päävirta. Löysimme myös itsemme kartalta, tai kartta löysi meidät, ihan kummin vaan. Tämä baana jatkui kuitenkin jo oikeasti leveänä, sisältäen tosin sekin muutamia yli pompittavia rutiinirunkoja. Maanisesti ja hieman epätoivoisesti hihitellen laskimme vapaasti melottua matkaa senteissä, sillä joka ikinen meloen edetty mittayksikkö tuntui olevan plussaa. Emme myöskään uskaltaneet tässä vaiheessa pukahtaa niin yhtään mitään hyvästä tuuristamme, vaikka rämeillä olisi kahden pölkkypään lisäksi ollutkin paljon puuta koputettavana.
          Jopa pitkältä tuntuvan pätkän saimme kahmia metrejä vapaan oloisesti, kunnes eteemme tuli mutkan takaa moraalin murskaava päivänpaiste: pitkospuu/kivi/oja/paska- koskihässäkkä. Tuo kosken ja padon tyylisen yhdistelmätukoksen ja kaikkien sen puiden ja keppien, kivien ja kantojen myötä joen pinta laski about metrin syvän, jyrkkäreunaisen ojauoman kiviselle pohjalle, jossa vesi sitten lirisi vaivalloisen oloisesti n. 15cm syvyisenä. Iha suoraan - voi vittulan väki minkä teki... "Sitä ei voi alittaa, sitä ei voi ylittää, ei voi mennä suoraan, lällällällä lää lää..."
          Riuhdottiin kanootti vaivoin jo koskea edeltävän joen jyrkkänä kohoavan pientareen päälle metsän puolelle odottamaan, jonka jälkeen tiedustelimme lohdutonta näkyä: Tuota ojaa ei voisi läpäisemättömän koskenkaan jälkeen ainakaan vähään matkaan vielä meloa, joten meille jäi kortit a) Kanoottia pitäisi joko vetää metsäpohjaa pitkin useita satoja metrejä loikkien jotenkin välissä pääojasta haarautuvista sivu-urista yli, tai sitten b) kanoottia pitäisi taas taluttaa ojan pohjaa pitkin reunoilta käsin ja reunat olivat mieliksemme jopa ojan ylle tunkevaa kasvustoa väärällään. Tämä olikin juuri kaipaamamme "onks pakko?"- missio, jonka aluksi päätimme raahata kanootin kuitenkin lähimpään järkevään vesillelaskupaikkaan, jossa sitten tehtiin päätös ruveta mieluiten taluttelemaan kanoottia vedessä rannalta käsin sen metässä vetämisen sijaan.
          Vesillelaskuprosessi oli inhottavan tuloksettoman oloista suhraamista köysien ja niiden nykimisten kanssa korkeiden ojauomien takia. Kanootti vielä jumittui kärjestään matalaan kiviseen jokeen pariin otteeseen, ennen kuin potkimme tuon pirulaisen alas tuonne jorpakkoon. Oli ihme, ettei koko paketti edes rojahtanut ylösalaisin ojaan. Sitten vain kiskoimme kanoottia työräältä käsin pitkän matkaa silputen pienet esteet machetella ja isommat töyrään puut ohittaen niin, että köysi vain ujutettiin / kurotettiin / heitettiin kaverille aina puun ojan puoleiselta syrjältä ohi. Välillä kanootti jumiutui kiviin, keppeihin tai johonkin paskaan niin, että pitkä vetoköysi piti laskea täyteen pituuteen, jotta köyden kulmaa sai pienemmäksi ja kanootin vetoon sai enemmän vaakasuoraa voimaa. Onneksi aurinko paahtoi prosessin aikana meidät metsämännikön väliköistä miltei nestehukan partaalle, ettei vaan päässyt tulemaan kylmä.
          Pitkä, talutettava suora tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Vastaan tuli välillä risteäviä uria joista piti hyppiä yli, joiden lisäksi käytetyn pääuran esteetkin saavuttivat koko ajan vain giganttisempia mittasuhteita johtaen vääjäämättä siihen, että kanoottia ei saanut niistä liikkeelle enää pelkästään pientareelta vetämällä. Onneksi heti ensimmäisen tällaisen, tällä kertaa sojottavan juurakon, kohdalla tajuttiin homman nimi ja Talka hyppäsi oitis kanoottiin silpputakseen machetella esteet hakkeeksi sellaisella "nytmuutenloppusevittuilu"- apinanraivolla, että kuola vaan lensi. Esteen selättämisen jälkeen Siekkinen jatkoi kanootin vetämistä penkalta käsin Talkan jäädessä kyytiin, jolloin todettiin heti seuraavan hankalamman esteen kohdalla, että "hei, tuo toisen kyydissäsurffaaminen oli itseasiassa hiton hyvä tekniikka nyt, kun oja oli taas syvempi, vaikka penkan reunan kasvusto muuttui hillitymmäksi". Näin toinen pääsi irrottamaan kanootin saman tien esteestä ja toinen sai keskittyä pelkkään köydenvetoon. Tämän jälkeen tekniikat oli hiottu niin kohdilleen, ettei tainnut tulla enää yhtää rassaavampaa estettä, mitä nyt yhdessä kohdassa Talka joutui nousemaan ojan vastapuolelle Siekkiseen nähden, jotta saatiin kanootti vedettyä yhteisvoimin isosta tukista yli.
          Viimein oja alkoi saada normaalimpaa luukkia ja Siekkinenkin uskaltautui hyppäämään kyytiin. Penkat mataloituivat ja maisema vaihtui rumasta ja harvasta hakkuualue-sekametsästä ihan siedettävän oloiseksi kangasmetsäksi, jossa oja laajeni joeksi joka oikeasti jopa virtasi. Edessä oli kuitenkin taas yksi kanootista nousun aiheuttava tukki, mutta penkkojen petollisuudesta oli taas keikuttava itse tukin päällä kanoottia yli kiskoessa. Seuraavan mutkan takana joen muuttuessa yhä rehevöityneemmäksi, saavutimme yllättäen ensimmäisen oikean retkietapin, kun edessä häämötti hämmästykseksi joen ylittävä Lökkiöntie ja sen puusilta (joka ei muuten enää ole siellä, sillä tilalle rakennettiin myöhemmin samana vuonna uusi silta). Huokasimme helpotuksesta ja vedimme kanootin välittömästi ehdottomassa yhteisymmärryksessä rantaan taukoa varten, jolloin teki mieli kaatua kuolleena maahan.
          Tässä kohtaa jouduimme myöntämään, että moraalimme oli uhoamisesta huolimatta kokenut muutamankin vähän turhan ison kolhun helteisestä ilmasta, nesteen kulumisesta sekä erittäin raskaasta ja työtävaativasta reitistä. Näistä johtuen annoimme periksi, heitimme hanskat tiskiin, hajosimme totaalisesti ja soitimme Siekkisen isäukon evakuoimaan meidät tuolta taukopaikalta, vaikka edellisen reissun päätöspaikalle, Myllylammelle, oli vielä n. 3km. Jäljelle jääneestä kymmenestä km:stä jäi siis vieläkin jäljelle 3km joihin sisältyisi Kalliokoski ja, jos Saimaalle mieli selkeille vesille, niin myös Karhukoski, eli yhteensä varmaan kilometrin verran sitä riemua kun kanootti kävelee meidän jaloillamme. Viimereissun hämäriä muistikuvia selaillessamme tajusimme, että vaikka pääsisimme melomaan Kalliokosken jälkeen suoraa jokea olisi silti matkalla ennen Myllylampea ainakin miljoona (no okei, ehkä kolme) pitkospuusiltaa, jotka vaatisivat kanootista nousun. Myöskin Myllylammesta Karhukoskelle pääseminen vaatisi useamman V-käyrältään vaihtelevan ylityksen jonka jälkeen vastassa olisi vielä itse koski...
          Tämän kokemuksen perusteella emme todellakaan olisi viime reissun päätteeksi ehtineet raahaamaan ruhojamme kanootin kanssa tämän nyt kuljetun osuuden halki yhdessä päivässä, sillä nyt lähdimme puhtaalta pöydältä emmekä silti jaksaneet edes tätä kymppiä loppuun asti. Tuohon noin seitsemän kilometrin etenemiseen kului yö ja muut tauot poisluettuna kuitenkin aika tarkkaan yhdeksän tuntia.

Siltaa pitkin kulkeva ei tosiaan tiedä tuon joen luonteesta mitään

          Evakuointia sillan vieressä odotellessa yritimme sietää hyttysiä ja paarmoja samalla kun valmistimme siltä erää viimeisen kenttäruoan. Lopuksi puhdistimme kanootin kaikesta mukaan tarttuneesta kasvillisuudesta ja eläimistöstä, jonka jälkeen vähän turhankin moneen otteeseen maitojunan maineen saanut Pajero saapui peräkärreineen meitä hakemaan. Kävimme vielä tiedustelemassa Siekkisen isän kanssa tulevaa vesireittiä, joka vaikutti kyllä alkuun yllättävän ystävällismieliseltä, vaikka löytyihän sieltä vähän matkan päästä vähän kinkkisen oloinen Kalliokoski ja sitä seuraavalta, rehevän näköiseltä suo-oja-pelto-systeemiltä suurehko naarashirvi. Hieman turhan tiedustelun jälkeen kanootti kyytiin ja perääntyminen S:n lähellä sijaitsevaan mummolaan kahvipöytään potemaan Mission (Partially) Failed- morkkista.

Kanootti jo osittain siivottuna. Rojun seasta löytyi vielä mm. sammakko
Katse on koverrettu moraalista tyhjäksi
Heinää ja rojua oli paikoissa, jossa meillä ei edes ollut paikkoja! 
7km / 9h melomista ja "kirveet kivessä" - Kiitti, meille riitti
Koko kuljetun reitin havainnekuva havainnollistavaan "yhdistä pisteet"- tyyliin

 

Konkluusio ja loppusanat


          Seuraavana päivänä tuli tietenkin ihan jumalaton morkkis, kun molemmat paljastivat, että keskenjättämispäätökseen johtaneesta primitiivisestä ja masokisminvastaisesta reaktiosta huolimatta oli tullut pohdittua jo paikan päällä ennen evakuontia, että "kyllähän tässä nyt periaatteessa vielä voisi jatkaa kun on tullut syötyäkin ja pahin todennäköisesti takana tai ainakaan sitä ei olisi enää kovin paljoa jäljellä". No, kun kumpikaan ei ääneen kehdannut sanoa, nyt kun maitojunakin odotti jo laiturissa, niin keskenhän se jäi... Tuli vain todettua ja opittua, kuinka tärkeässä osassa ruokailut ja sellanen vekkuli juttu kuin veren sokeritasapaino ovat matkamoraalin kannalta, joten päätettiin, ettei enää ikinä tehdä luovutuspäätöstä ennen kuin ollaan istuttu perseillemme, syöty kunnon ateriat ja mietitty asiaa vähän uudessa valossa. Tämän lisäksi paikattiin typerää mamisteluamme sen verran, että päätettiin palata joskus vetämään tuo vielä jäljelle jäänyt 3km Kalliokoskineen ja kaikkineen, koska oltiin se ilmeisesti velkaa kaikkeudelle, tai jotain. Ehkä siihen päälle saataisi sitten käytyä siellä Saimaan luonnonsuojelualueen paratiisisaarellakin ja muissakin O.K.A. näytös I:stä tutuissa maisemissa. Nähtäväksihän tuo kuitenkin jää, että milloin O.K.A. sitten saa jatkoa.
          Toinen asia mikä opittiin O.K.A.- reissujen aikana, on, että kunnollista eräkanoottia on melkein mahdoton saada kaadettua ilman törkeän överiä yritystä ja vääntöä (tai ainakaan vahingossa). Tästä johtuen emme tulleet vahingossa testanneeksi rinkkojen ja muun roippeen vedenpitävyyttä ja tahallaan tehdyt suoritteet jätimme välillä jopa ylimalkaisen hajotuksen takia jollekin tulevalle vesistöreissulle, jossa rinkan sisällön kastumisen torjumiseen on käytetty hieman enemmän aikaa. Vielä yhtenä knoppina todettakoot että kun kunnollisen eräkanootin huoltaa kesän kohellusten jälkeen huolella talven varastointia varten, niin käsissä on käytännössä tuhoutumaton kapine!

          Mutta sitten muihin, ajankohtaisempiin suunnitelmiin. Ai häh, vieläkö tässä pitäis jotai (tänä kesänä) herjetä tekemään? No vissii pitäs, mutta rutiininomaisia reissuja vai kärsimystaipaleita - se jää meille selvitettäväksi ja teille raporteista luettavaksi sitten, jos/kun noista reissuista selontekoja tänne syntyy. Jokatapauksessa, pysykää kanavalla aina silloin tällöin, palaillaan!

2 kommenttia:

  1. Työ ootte iha hulluja! Mahtava tarina. Ton Lökkiöntien sillan yli oon useestikin ajanu muuta ei oo tullu mielenekään että siin ois tarpeeks vettä melontaretkelle, tai ehkä just lumiensulamisen aikaan ;)

    Onnea ja menestystä tuleville retkillenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päädyimpä itsekin tänne sopivasti kommentoimaan, kun Anssin blogikirjoituksen kommentin ansiosta huomasin jonkun lukeneen näitä meidän vanhoja kirjotuksia. Vaikka tää blogi on ollut käytännössä kuopattuna jo vuosia, niin kyllähän tekstit on silti ihan hauskoja lukea, vaikkakin jälkiviisaana voi näitä haukkua ite turhan yksityiskohtaisiksi ja putkeen kirjoitetuiksi noin niiku lukukokemus silmällä pitäen.

      Siitä huolimatta myö ei osata ottaa hulluksi sanominen muutoin kuin kehuna ja nykyään jopa entistä enemmän relevanttina kommenttina vastaan ja jopa tällä kanavalla, vaikka kirjoittelu tähän blogiin on kuihtunut oman uuden ja vähän enemmän tekstin esipuintia sisältävän blogini tieltä.

      Kiitoksia siis ekasta kommentista tässä blogissa neljään vuoteen! Täytyy sen verran paljastaa, että kyseisellä suo-ojalla uudelleen vierailua on vähän mietitty, mutta toivottavasti jää toteuttamatta :D Jos ei jää, niin on suuri riski, että voit lukea siitä tuolla Kokovartalokommando -langalla sitten. Sinnehän on yhtä hirtehisen huonoa huumoria tulossa lähiaikoina taas lisää, että sitä kannattaa ainakin seurailla! Myös Anssin blogi on ehdottoman suosituksen arvoinen, mutta senkin varmasti jo tiesit ;)

      Poista

Pidäppä sitten järki päässä kun kommentoit: Perustele mielipiteesi ja ole asiallinen (vaadittavan asiallisuuden tason voit päätellä lukemalla itse blogia). Nettiketin noudattaminen ja omaperäisyyskin ovat jopa suotavia asioita, eli jätä suosiolla ne helvetin trollailut, provosoinnit, ihQuilut, LOLlittelut ja myös kaikenlaiset "Oottepas olevinanne kovia sissejä"- tai "Älkää opettako isäänne n*ssimaan"- asenteet vaikka sinne lempparifoorumillesi ja kirjoita tänne jotain mistä on oikeasti iloa ja jopa hyötyä blogin pitäjille, kiitos! Hommaa ei pidä ottaa liian vakavasti - eihä myökää oteta!