tiistai 14. elokuuta 2012

Operaatio Karibian Aurinko - Näytös I

Operaatio Karibian Aurinko jaetaan kahteen osaan:
O.K.A. - Näytös I: 8.-10.6.2012
O.K.A. - Näytös II: 6.-7.7.2012


          Pää neljäntenä jalkana ja ties mikä kolmantena syöksyimme toteuttamaan kesää ja kärpäsiä tursuavaa ideaa vesistöreissusta. Ideariihenä ei tällä kertaa toiminut sen enempää mikään lokaali kuppila kuin itse luontoäidin helman juuri, vaan tylsästi Talkan kämppä (höh...), joten se siitä ja asiaan: Pääteemana oli tuo elementeistä jaloin, eli vesi, sekä siihen juurtuvat sivuideat uusien ja vanhojen varusteiden sekä oman fysiikan ja psyykkeen koettelusta kyseisen elementin yhteydessä. Lisäksi suunnitelmapakettiin kuului niin paljon kaikennäköistä ettei kaikkea saatu ahdettua mukaan, mutta vesillä (ja soilla sekä niiden vieressä) suunnistamisen lisäksi esim. lievää teknistä armeijamaista toimintaa ja hajoamisenestotoimintaa saatiin harjoiteltua - vaikka sitten vaan, kun voitiin.
          Tällä kertaa puolestaan varusteissa huomio ei kiinnittynyt kannettavuuteen tai muuhun diipadaapaan, vaan niiden vesikelpoisuuteen ja vedeltä suojaamiseen. Rinkat tulisivat makaamaan suurimman osan reissusta Siekkisen isäukon (tuon takametsien puolijumalan) takaaman eräkanootin pohjalla, joten metsäilijöiden selkänikamat ja välilevyt eivät kummemmin matkan aikana tulisi kompressoitumaan, ainakaan rinkkojen painosta. Sitäkin enemmän tulisivat jo valmiiksi harvat ja kuormitetut aivosolut rasittumaan turhanpäiväisesti, jos vahingossa tai tahallaan toteutetun rinkan sukellusreissun jäljiltä vaikka makuupussi ja vaihtokalsarit olisivat ryystäneet vettä sisäänsä nestehukkaisen pesusienen lailla. Yksinkertaisesti tarkoituksena oli saada kokemusta veden kanssa lotraamisesta ja puljaamisesta sekä sen aiheuttamien hankaluuksien minimoimisesta.
          Käytettyjen reittien ideat tulivat Talkan työtutulta, joka enemmän Jukajärvillä soudeltuaan oli omiaan ehdottelemaan - eikä miekkosen jorinoita yskinkertaisesti voinut olla ottamatta vakavasti, sillä samainen herrasmies oli vuonna 2000 melonut oman millenium-rykäisynsä, joka käsitti käsittämättömän miehekkäät reilu 1000km matkaa yli 26 vuorokautta kestäneellä kanoottireissulla Kilpisjärveltä Lappeenrantaan. Tästä itse suorittajalta kuultuaan Talka nosti nöyränä hattua ennen kuin kuoli eeppisyyden yliannostukseen ja puolestaan Siegman tästä kuultuaan ei uskaltanut enää edes kusta kyseisen eräkuninkaan yleistä ilmansuuntaa kohden.
          Eräjärven alueen vesistöjen kiemurteluun oli alun perin varattu viikonloppu 8. - 10.6. vaihtelevilla ajankäyttösuunnitelmilla. Lopputulos oli hajotuksen toivossa sarkastisen Operaatio Karibian Aurinko- nimen saanut reissu, joka loppujen lopuksi oli kuitenkin jotain muuta kuin yksi tehoviikonloppu täyttä höyryä vesiurheilua kulkuvälineellä, josta kummallakaan osanottajalla ei ollut kunnollista kokemusta. Tarkemmin tapahtumien vyyhtiin ei nyt syvennytä, ettei tule spoilattua kaikkea jo heti prologissa. Asiaan ->

Seuraa Satyyrinäytelmä:

Näytös I - Aurinkomatkat

Perjantai 8.6.2012


          Mikä muistuttaa varjossa kasvanutta puutarhajyrsintä ja tunnetaan jossain sivistymättömissä maailmankolkissa myös Mitsubishi Pajerona? No se on Mitsubishi Pajero! Iltapäivän tavoite oli iskeä Siekkisen vastaavan ajokin kyytiin rinkat ja peräkärri kanootteineen persauksiin kiinni. Sitten ei auttanut kuin toivoa, että hässäkkä kestää kasassa Ruokolahden reunalla sijaitsevalle starttiviivalle saakka. Pakollista salamavalojen räpsyttelyä, jonka jälkeen oli vuorossa auto-peräkärri-kanootti-kombon venkoilu pois pihasta niin, että Siekkisten talo kaatuu prosessissa mahdollisimman vähän ja sitten suunnaksi Etelä-Savon rajaseutu.

*Skip* Turha paskanjauhanta *Skip*



*Skip* Turha paskanjauhanta *Skip*

           Moottorimarssi, eli "epärehellinen moottoriperseily", taittui vaivattomasti ja molempien eräilijäntapaisten ihmisriekaleiden suunnattoman vähäpätöiseksi hämmästykseksi jopa kanootti oli auton mukana perille päästyä. Näin ollen allekirjoittaneelta osasto Latva2:selta ei puuttunut mitään eloonjäämisen kannalta ensisijaisen tärkeää muutamaa olennaista "isoa ratasta" lukuunottamatta. Yhtäkään katajanmarjaginiviinapulloa ei myöskään tietenkään ollut matkassa.
          Alunperin matkaan oli tarkoitus päästä työpäivän jälkeen "jo" klo1800, mutta koska taas vaihteeksi Murphyn laki, niin vasta kahdeksan jälkeen olimme kursimassa rinkkojamme kanoottiin Siekkisen isäukon suomien ohjeiden mukaisesti Savonkaidan länsipäädyn grillipaikan laiturissa, ja noin 21.31 lähtölaukaus kajahti polkaisemalla Operaatio Karibian Aurinko vauhtiin tuota laituria vasten. Hieman myöhäinen lähtö ei haitannut juurikaan amputoitua nenää enempää, sillä rautaisen raskaan matkamoraalin tarjoamasta ankkurista huolimatta matkanteko eteni olosuhteisiin nähden naurettavan nopeasti, myös metsästä vanaveteen mukaan tarttuneista kymmenissä tuhansissa laskettavista hyttysistä huolimatta. Silti useamman kerran "vituiks män"- kokemuksellamme sopi rukoilla jonkin sortin epäjumalia, ettemme päätyisi ns. faaraoiksi kanootissa, jolloin palattaisi virralta elimet kanoopissa. 

Arvoitus: mitä saat kun yhdistät pisteet?

          Savonkaidan osuus oli miltei hysteerinen itikoista välittämättä, kun tajusimme, kuinka vaivatonta meloen eteneminen tuonkin painoisella kanootilla oli. Meidät vedestä eristänyt, intiaanikanootista mallinsa saanut, juka-tyyppinen kanootti oli vakaa ja virtaviivainen ja vaikka penkit olivatkin pelkät istuma-alustat ilman selkänojaa (tästä alaselkä muisti muistutella), niin hommaan parkkiintui nopeasti. Lisäksi meloessa sillä irtonaisella instrumentillä, eli melalla, saa paljon jämäkämmin hommia aikaiseksi kuin soutuveneen airoilla. Airoihin verrattuna pelkästään melojan käsiin tukeutuvat ja niistä kampi- sekä työntövoimansa saavat melat ovat ketteriä tarkkuustyökaluja, joiden kanssa kontrolli on ihan eri tavalla laaja käsite kuin kömpelöissä isoveljissään airoissa, jotka makaavat kahlittuna hankaimiin ja ovat koko ajan solmussa jossain perkeleen helvetin suopursuissa ja lumpeissa. Vaikka onhan soutuveneellä hönkiminen muuten miehekästä, niin on kanootissa silti sitä jotain, ainakin eräilymielessä. Lisäksi tämän kanootin miehekkyyttä kasvatti sen pintaan eksperimentaalisesti käsin pensselillä votvattu naamiokuvio.

[Otteita reaaliajassa täytetystä muistivihkosta:]
21.24
- Taukoa Savonkaidan loppupäässä
21.37
- Jatkuu suklaan ja banaanien jälkeen. Mitä ne mökkirantojen naku-uimarit kikattaa? 

Käyn Savonkaitaa...

          Savonkaidan lopussa tuli ilta-auringossa vastaan ensimmäinen paikka, johon olisimme halunneet rantautua tauoksi. Tämä pienehkö saari omasi tulosuuntaamme avautuman kallioisen töyrään, mutta päätimme ottaa riskin ja katsoa toisen puolen parempien rantautumismahdollisuuksien toivossa. Saaren pimeältä puolelta löytyi vain tuhti saraheinikko josta turhautuneena päätimme säilyttää rantautumisneitsyytemme toistaiseksi.


Ei ois maihin haluttukkaan


          Kohti valonnopeutta hitaasti kiihtyvällä vauhdilla liikkuessamme olimme silti hämmästyä säikähtäin siitä, kuinka nopeasti Ihalanjärvi loppupeleissä tavoitettiin ja kuinka kutkuttavannäköinen joenpätkä (Huirinjoki, Kaslampi ja Rapavuorensalmi) aavemaisine iltausvineen kyseiseen järveen Savonkaidalta oikein johti. Kesäillan alkaessa osoittaa yön tieltä väistymisen merkkejä jatkoivat sisävesirangerimme yhä matkaa osoittamatta väsymystä. Totesimme myös piakkoin että kesäyön ollessa valoisa ja reitin naurettavan helposti navigoitavissa voisimme huoletta ottaa päämääräksemme Mikonpolven laavun Lieviskänjoen alkupäässä. Välissä ei olisi enää kuin suurin osa Ihalanjärveä, Myllykoski mahtavalla ylä- ja alajuoksun 17,5 metrin korkeuserolla sekä molemmat (Suuri ja Pieni) Jukajärvet. Tämän suunnitelman löimme miltei välittömästi lukkoon tajutettassamme, että lähes puolet matkan taittamisesta ensimmäisenä päivänä säästäisi aikaa jolloin loppupätkän Ryönäojaa ei tarvitsisi kiskoa hillittömällä kiireellä. Näinpä matkaa jatkettiin kohti Myllykoskea määrätietoisesti itikoita huitoen ja vähän välissä meloen samalla kiroten miten mukaan erehtynyt hyttysmyrkky pystyikään olemaan niin susipaskaa.

Huirinjoen kaislikkoa
Tätä ei tarvinnut vielä ylittää
  
          Kirimme illan tavoitetta kiinni metri metriltä melan heilautus kerrallaan samalla yrittäen tuloksetta saada etumatkaa perässä jallittavaan hyttysvanaan. Tauot olivat käytännössä ilmaista tavaraa apostolinkyytiin verrattuna, sillä kävellen yksikään metri ei ole ilmainen ja sen eteen on tehtävä ruumiillista työtä. Laiskalle, urbaanille ruholle vesillä eteneminen sujuu kitkattomuuttaan aivan hiton hyvin, sillä kun melomisen lopettaa, niin liike jatkuu vielä sen aikaa, että ehtii vetää nassuunsa kourallisen epärehellistä hedelmää ja kulauksen vettä. Tämän takia emme juurikaan viettäneet tänä ekana iltana kunnollisia maihinnousutaukoja tulevaa Myllykoskea lukuunottamatta, vaan taukoilimme vuoron perää kanootissa niin, että aina vähintään toinen meloi, jos molemmat eivät sitten silmäilleet "navigaattoreitaan".

 *PIM* - "Seuraavaksi, melo aivan saatanasti."
Tunnelmia
Alkutaipaleen semijylhyyksiä

Kaslampi. Kas! Lampi!

Nimetön pikkuluoto poseerasi auringonlaskussa

          Ihalanjärven alkupuolen aavat näkymät saivat kartat pyörimään käsissä pariin otteeseen, sillä emme suinkaan halunneet joutua huonon suunnistamisen lopputuloksena kiertelemään turhaan jotain ison lahdelman umpikujaisia pohjukoita, eli siis etenisimme mieluiten suorinta mahdollista reittiä kohti päämäärää. Vaikka teimme perusvirheen luullessamme isoa saarta niemeksi, niin Suurisaareksi tunnistettu möhkäle ei meitä päässyt hämäämään, vaan kiersimme mokoman pökäleen jopa siltä puolelta miltä oli tarkoituskin. Paikansimme itsemme kartalle täsmällisesti parin pienemmä saaren perusteella (toinen oli tuo ylläolevassa kuvassa oleva luoto), kun ne jäivät taaksemme joelta oikean suuntaan Ihalanjärvelle käännyttäessä. Samalla emme voineet kuin hämmästellä edessä aukeavaa kaunista järvimaisemaa ja sitä, kuinka se kietoo karskin erämiehenkin herkästi pauloihinsa. Niisk!
          Karttojen pyörimistä seurasi luonnollisesti pientä koukkailua ja sen verran tiukan salmen läpi tuli polskuteltua, että melkein erään mökin pihalle päädyttiin. Vaikka emme halunneet lähtökohtaisestikaan tälläkään reissulla kontakteja sivistykseen eräilmapiirin säilyttämiseksi, niin emme me myöskään halunneet saada selville, että kuinka lähelle pitää mennä jotta se päästään pehmennyt isäntä siellä mökillä alkaa leikkimään laivanupotusta kanootillamme ja tapahtuuko homma ihan kivien viskelyn vai haulikolla ampumisen avulla. Salmen jälkeen edessä oli suhteellisen suoraa väylää kohti ensimmäistä kunnon rantautumista, Myllykoskea, jossa siis jouduttaisi raahaamaan kanoottia metsää pitkin. Välissä tuli erinäisiä puheluita kaupungissa terasseilla istuvilta kännisiltä kavereilta, joille pystyimme vain kertomaan että kuinka normaalista poikkeavaa perjantai-iltaa sitä loppujen lopuksi voikaan ihminen viettää.
          Muutamien taukojen siivittämänä Ihalanjärven yli porskuttelu sujui hyvin ja kohdalle tulikin jo ajat sitten yöpymismahdollisuutena hylätty Kuusikkosaari, joka vaikutti muutenkin aika soiselta lämpäreeltä. Saaren takaa kivikolta löytyi lisäksi lokin pesä ja liian lähelle eksyneistä kutsumattomista vieraistakos siivekkäät valkoiset paskapommittajat sitten vauhkoontuivat, hyvä etteivät kimppuun käyneet. Vielä syvemmälle Myllylahteen kauhottaessa edessä häämöttivät hieman uljaammat valkoiset siivekkäät - pariskunnallinen Suomen kansallislintua, Laulujoutsenta. Äkäisyydestäänhän tuokin laji on tunnettu, mutta meidän lähestymisemme sai tämän kaksikon vain lähtemään aavemmille vesille ja Siekkinenkään ei onnistunut kaappaamaan puluista kuin yhden heilahtaneen foton.
          Jos Myllylahden ja Myllykosken välissä on joki, niin arvattaisi, että se on Myllyjoki (tarkastettu, arvattiin oikein!). Tämännimiseksi kanoottibaanaksi vesistö siis kapeni lahden päässä. Välillä sai vähän varoa kanoottinsa kanssa, ettei jo oikeasti hämärtyvässä illassa pöräyttäisi sieltä täältä villiintyneen joen saraheinikkoihin, tai esim. siihen yhteen mäntyyn, joka oli kaatunut joen päälle peittäen meidän kaistapuolikkaamme joesta. Siis tottakai, Suomessahan on oikeanpuoleinen liikenne, senhän on jo äitikin takonut kaaliin pienenä (vaikkakin harmittavan suurelle osalle kaupunkilaistörtöistä näemmä ei ole), niin miksi tuota muuttamaan edes vesillä!
          Luulimme, että Pyllyjoen pätkä olisi lyhytkin, mutta ilmeisesti uhkaava valottomuus sai metrit pitenemään päässämme, sillä Ruokolahden maaston Mylly- sarjan vesieste, eli Myllykoski, tuntui olleen lopulta yllättävän pitkän kurottamisen päässä. Koski kohisi jossain vähän matkan päässä kivikkojen ja metsän takana siitä mutkasta vasempaan, jossa teimme koko reissun ensimmäisen maihinnousun. Sinäänsä aivan sama, että minkämoisen matkan päässä koski sijaitsisi, sillä joki oli sen verran kivikkoa tästä eteenpäin, että kanootista tulee perässävedettävä vähäksi aikaa.

22.31
- Myllykoski

          Maihinnousun jälkeen oli vuorossa pienimuotoinen maastontiedustelu. Samasta kohtaa oli näemmä noustu maalle useampaankin kertaan, sillä tuosta samasta kohdasta lähti kohti kohinaa kulkeva polku. Polkua pitkin päädyimme vanhan myllyn vartijan pystyynlahoavalle hylkytalolle ja hiekkapohjaiselle Myllykoskentielle, jonka toisella puolella maa rupesi välittömästi laskemaan. Tien alittanut joki kohisi vanhan myllyn raunioiden läpi ja kallioita pitkin kohti koivujen takana häämöttävää Suurta Jukajärveä. Vanha mylly oli ainakin näihin meidän aikaisempien reissujen maisemiin ja nähtävyyksiin verrattuna jo jotain oikeasti eeppistä ja tästä johtuen kuviakin tuli räpsittyä jokunen, valokuvauksellisten taitojen vajavaisuudesta huolimatta. Koski oli myös osa oikeaa melontareittiä, joten paikalle oli kävelevien kanoottien elämää helpottamaan viritelty tarpeellisia siltahässäköitä ja laituri, jotka näyttivät jopa ihan huolletuilta.

Myllykosken eeppisyyksiä - koski kulkee nykyisin edesmenneen myllyn läpi
Voidaan todeta, että iso pyörä ei pyöri
Kuvasta selvinnee, miksi kanootti talutettiin maata pitkin tämän osion verran
Kävelevän kanootin helpotus
Vesivahingon uudet ulottuvuudet

          Kun saimme tiedusteltua kosken ja kanootin kantoreitin aina laiturinnokkaan asti, niin palasimme ylös aikeena raahata rinkat laiturille ja kulkuneuvo erikseen perässä. Ylitettävän Myllykoskentien varressa olleesta kyltistä ilmeni, että kyseessä oli virallisesti Kemppilän Mylly ja sen mahtipontisesti kuohuava koski laski kokonaisuudessaan 17 metriä. Opastekylttiä tutkiskellessa Talka pyysi karttaa nähtäväksi ihan mielenkiinnosta, jolloin molemmat äkättiin tämän reissun kohdalla ensimmäinen puutteellisen varustautumisen pakko-oire: karttoja ei ollut(kaan) Jukajärviä pidemmälle! Tai siis oli, mutta seuraavaksi olisimme kartalla vasta Saimaalla, eli siitä kun äkkiä laskee niin väliin jäävät Jukajärvet, Lieviskänjoki, Lieviskä-järvi sekä osa Saimaalle sijoittuvaa reittiämme, josta tuli siis karkeasti laskettuna reilu 20km. Ensireaktio oli "Aika vitin jees, ettei tullut tarkastettua karttoja kunnolla!", jonka jälkeen harjoiteltiin hetken aikaa taktisen kaverin syyttelyn ja vastuun delegoinnin perusteita, kunnes turhasta marssistressistä päästyämme keräsimme itsemme, nakkasimme paskat "pienelle" navigointiperäiselle ongelmalle ja aloimme suorittaa varusteiden ja kanootin jalkasiirtoa.
          Rinkat kiikkuivat selässä Jukajärven laiturille kivuttomasti, mutta kanootti maksoi potut pottuina. Tuota reippaasti 60kg painavaa lasikuitupötkälettä yhteensä noin 200m kuivalla maalla liikutellessa tuli useammin kuin kerran vääräleukailtua siitä, kuinka vesistöeräilyn logistiikkaihme pystyikään olemaan jotain niin päinvastaista maalla (saati sitten ilmassa, onneksi ei tarvinnut yrittää lentää sillä). Varsinkin ahtaat käännökset siltojen yli kuljettaessa sekä jyrkät nousut tai laskut suoristivat ylimääräiset laineet ja kiharat hiuksista. Oltiinkin ehditty löysäillä jo ihan tarpeeksi tuona iltana, joten pieni hikoilu oli tervetullutta.
          Kanootti saapuikin n. 10min suorittamisen jäljiltä laiturille ja jyrkimmässä loppupäässä viimeiset 10m niin, että sitä liu'utettiin rappusia alas köyden varassa, kunnes jysähdettiin alhaalla laiturin yhteydessä pörräävää massiivista itikkaseinämää päin. Tästä ja laituria peittävällä lokinpaskavuorauksella liukastelusta välittämättä saatettiin lastausoperaatio käyntiin. Valokuvailuista, karttasotkusta sekä rinkkojen ja kanootin roudauksesta sekä lastauksesta johtuen pääsimme potkimaan itsemme irti laiturista vasta n. tunti Myllykoskelle saapumisen jälkeen, kun laskeutuva yö oli oikeasti jo niskan päällä.

Latva2 - 1, Myllykoski - 0
Suuri Jukajärvi
23.40
- Matka jatkuu Jukajärviä pitkin
- (Emme myönnä, että) Myllykoski meinasi jauhaa moraalimme

          Aavaa Suurta Jukajärveä pitkin Myllykosken pauhu kuului vielä useiden satojen metrien, hyvä ettei kilometrinkin, päähän takaamme. Koskelta mukaan tarttuneesta järkyttävästä moskiittomassasta huolimatta tunnelma oli käsin puristeltavissa, sillä kesän yllättävänkin synkäksi painuvassa yössä keskellä suurehkoa järveä meloessa ei näkynyt eikä kuulunut oikein mitään missään, vain laskevan auringon kajo sai länsi-luoteen suunnan puuston latvat näkymään silhuettina. Tunnelman olisi ehkä muuttanut hieman kammottuksensekaiseen kunnioitukseen vesistöjen tuntemattomia syvyyksiä kohtaan, jos olisimme Suurta Jukajärveä ylittäessämme tiennyt, kuinka syvä tuo sysimusta järvi oli - parhaimmillaan jopa 50m. Edessä häämöttävän Pienen Jukajärven erotti isoveljestään silta, joka toi pultteja ja ruuveja törröttävällä alapohjallaan mieleen lähinnä Hellraiserin Pinheadin. Koska Pieni Jukajärvi oli sekin Ahtia kohtaan kunnioitusta herättävällä 29m maksimisyvyydellään ihan kelvollinen monttu, niin ristimmekin Jukajärvikaksikon varsinaisiksi "Älä pudota mitään"- järviksi.

[Huom! Vaikka tässä vaiheessa siirrytäänkin kronologisesti seuraavan vuorokauden puolelle, niin ennen nukkumista sattuneet tapahtumat katsotaan kuitenkin käytännöllisemmäksi kirjoittaa vähän niiku tän saman, eli edellisen, vuorokauden puolelle. Jos jotakin nyt haittaa, niin voi ihan rauhassa keskenään kuvitella tähän väliin sen otsikon "Lauantai 7.6.2012", joka tulee oikeesti vasta vähän matkan päässä.]

00.20 (7.6.2012)
- Jukajärvien taite
- Arvio perillepääsystä Mikonpolven laavulle n. 2.00

          Jotakin elämää näkyi Pienen Jukajärven luoteispäädyssä, jonne matkaa päätettiin jatkaa kaiken järjen ja ennen reissua katsottuihin nettikarttoihin liittyvien muistikuvien mukaisesti. Sieltä kajasti selvä nuotio, joka paljastuikin kiikareilla katsastaessa mökkirannan nuotiopaikaksi, jonka ympärillä asukit ja kestittävät elämöivät huppelissa. Olo oli mitä huvittavin, sillä pystyimme aivan hyvin vakoilemaan kiikareilla tuota kännisten käkien lailla tokkuroivaa mökkirannan väkeä ilman, että kukaan tuosta rannasta todennäköisesti huomasi meitä edes suoraa kohti katsoessaan, nimittäin sen verran pimeää (ja humalaista) siellä oli. Kommandomeiningistä buustin saaneena kauhoimme itsemme kohti järven päätyä, josta odotetusti löytyikin suurehkon kiven ja mutkan takaa Lieviskänjoki.
          Joen suulla tuli kohdalle taas yksi alitettava silta. Yhäkin perässä roikkuvien sitkeiden hyttysten vana alkoi muodostua yhä järkälemäisemmäksi niin kooltaan kuin surkuhupaisuudeltaan ja tuo moskiittomassa lieni tuossa vaiheessa jo järsinyt perässä istuvalta Siekkiseltä takaraivon pois. Sillan alla ja sen jälkeen alkoi ympärillämme kuitenkin pörräämään vähän kookkaampaakin, aluksi tunnistamatonta lentävää esinettä. Pian tajusimme, että nuo ilmiömäisen taitavat, nopeat ja lähellä poukkoilevat käikäleet olivat itse asiassa meidän ilmatukisaattueeksemme Batmanin toimesta lähetetty lepakkoparvi, joka ilmeisesti päivysti joen varrella hyttysiltä suojattavien melojien (ja ehkä vähän ruoankin) varalta. Oli miten oli tai olkoon vaikka olematta, mutta nuo lentävät nahkasiipiset nisäkkäät napsivat aika nopsaa oikeasti ihan kaikki itseään peinemmät siivekkäät ympäriltämme. Kaikkien noiden itikoiden syöminen ei olisi millään ollut mahdollista, jolleivät ilmavoimahiiret olisivat poukkoilleet suurin piirtein iholla napsimassa lähimmät moskiitot vekeen niin, että aluksi tuli vaistomaisesti jotain nolohkoja väistelyrefleksinomaisia sätkimisiä (vähän sama kun väänteli kroppaansa ja ohjainta mutkien mukaan kun pelas konsolilla autopeliä penskana). Nopeasti kuitenkin tajusimme, että nuo sokeat ja ultraääniin perustuvaa kaikuluotausta harrastavat roikaleet osaavat tämän poukkoilun ja itikoiden napsimisen niin hyvin, etteivät ne vain yksinkertaisesti lennä päin vaikka kävisivät miten lähellä hyvänsä. Tyytyväisenä jatkoimme kohti Mikonpolven laavua ehkä maailman tehokkain hyttystentorjuntasysteemi suojanamme.
          Matalaa savipohjaista Lieviskänjokea pitkin eteneminen oli aika yksiselitteistä, vaikka meillä ei ollut karttaa ja pimeässä edettävää jokea jatkuikin vielä vajaa puoli tuntia, jonka jälkeen saavuimme Mikonpolven laavukompleksille. Ennen laavua ohitimme vielä pari isompaa lampea ja kallioseinämää, joista jälkimmäiset muuten näyttävät uskomattoman jylhiltä yössä, varsinkin jos niitä sohii tuikulla niin, että niistä näkeekin jotain.


00.50
- Jukajärven pää, tiukempi jokiosuus
- Lepakoita saatanasti! Niiden saattue hätisti itikat
01.15
- Mikonpolven laavu
- Tiedustelu ja päätös nukkua halkovajan yläkerrassa
- Iltapalaksi makkaraa
02.55
- Nukkumaan

Jukajärvien taitekohta

Synkkiä ja kivettyneitä maisemia ennen Mikonpolvea

 

Lauantai 7.6.2012


09.36
- Herätys ampiaisen surinaan ja kusihätään hyvin nukutun yön jäljiltä
- Naama tukossa hyttyssavun johdosta

          Aamulla tuli jopa herättyä ja vielä hämmästyttäviin olosuhteisiin: aurinko vilahteli mökin hirsien välistä, yö tuntui tulleen nukutuksi aika hyvin ja illalla säästöliekille jätetty mukaan tullut myrskylyhty jaksoi vieläkin valaista niin, ettei tarvinnut herätä pilkkopimeässä. Niin, ja heräsimmehän me vielä kattohuoneistosta! Vielä kun herätys ei edes johtunut mistään häiriötekijästä, mitä nyt vähän ampiainen pörräsi siinä Mikonpolven laavun halkokuurin yläkerran nukkumatilassa, niin hommahan rokkasi ihan kympillä. Olimme siis onnistuneet pitämään hyttyssavulla v-mäisimmät verenimijät poissa kuvioista yön ajan muuraten enimmät hengitystiet umpeen savulla ja saaden aikaan sopivan krapulaimaisen aamupäänsäryn ihan samalla rahalla.
          Sitten siis ne aamutoimet, joiden lomassa Talka vanhana kahvinlipittäjänä nautti aamusumppinsa osissa: ensin erittäin tummaa ja kofeiinipitoista Scho-Ka-Kola- suklaata lärviin ja kulaus vettä perään. Muutoin aamu meinasi vähän venähtää puuroja ja muita rutiininomaisia pupellettavia kiskoessa voimien keräämiseksi ja mikäs siinä ollessa, sillä keli todellakin suosi tätä lahopäistä kaksikkoa.


Huo_menta! Näkymät kattohuoneistosta

Näkymä katutasosta kattohuoneistolle

Siekkinen "asennoituu"

Henkselit kuulemma pitävät miehen tiellä

Halkokuurin luukku

Majapaikka kauempaa

Leiri levällään laavun nuotiopaikalla

Lähtöbaana

Mukaan tulleita käikäleitä ryhmäkuvassa

10.30
- Aamiaspuuroa jne.
- Talka syö aamukahvinsa
11.35
- Lähtövalmisteluja, henk. koht. naamiointia ja mukaan otettavien puiden halkomista
12.21
- Lähtö Mikonpolven laavulta
- Soista jokea -> :)

          Kyllähän se aamu vähän pääsikin venähtämään, mutta tämän ei oletettu olevan haitaksi kun verrataan siihen, kuinka pitkälle edellisiltana oltiin edetty lähdön myöhäisyydestä huolimatta. Haloimme puita illan nuotiotarpeiksi (koska emme tod. näk. löytäisi enää toista laavua), kaavimme trangian pohjasta nokea naamaa kaunistamaan sekä nostattamaan tunnelmaa ja keräsimme muutenkin varusteemme sekä luumme. Puolen päivän jälkeen hyvästelimme laavun ja jatkoimme matkaa Lieviskänjokea pitkin. 
          Maltillisesti virtailevan joen varren maisemat olivat ensialkuun metsäisiä, mutta muuttuivat sittemmin soisemmiksi. Jossain vaiheessa vastaan sattui jopa viikonlopun ainoita ylityskikkailuja aiheuttanut pitkospuusiltaviritelmä, mutta tuo pahainen selätettiin muutamassa minuutissa. Häränpyllyä heittävä Lieviskänjoki sisälsi lisäksi muutamia alitettavia siltoja, kourallisen sivulampia, suota, hirvitornin, miesvoimin väsätyn haukan pesäpohjalaverin erään männyn latvassa ja jopa näkemisen arvoisia kallioseinämiä. Suunnistustaitoja ei (kartan puutteessa onneksi) pahemmin tarvittu, sillä joesta ei lähtenyt harhaanjohtavia sivuhaaroja. Silti mainitaan tähän väliin suunnistamisesta sellainen huvittava kommentti, että taistelija Siegman oli onnistunut sanomaan reissulla tähän mennessä joka kerran oikeasta tai vasemmasta puhuessaan ensin juuri päinvastaisen suunnan kuin mikä piti sanoa ("joo, vasempaan... eiku oikeaan!" tai "mennään oikeelle... eeeeeii ku vasemmalle sitteki"). Tämä herätti aluksi lähinnä hilpeyttä, mutta myöhemmässä vaiheessa, kun asiaan hieman kypsyttiin, se sai kuitenkin aikaan sellaisen määrän kuittailua Talkan suunnalta, että Siekkinen olisi varmaan voinut palauttaa niillä kuiteilla suuntavaistonsa lähikauppaan ja saanut rahat takaisin.

13.08
- Varsin ihmeellinen ja säätöä aiheuttava pitkospuusiltakokonaisuus
13.21
- Tauko, parkki pusikossa 10 min
13.30
- Liikkeelle

Jokiranger J. Siegman

Niitä helppoja siltoja + yksi kirjaimellisesti lauantaiaamua poteva havupuu

Pakollinen asennekuva

Pakollinen asennekuva II

Kasvillisuus tukki ohituskaistaa
Lieviskänjokelaisen kallion jäykkä poseeraus

          Mitä lähemmäs Lieviskänjärveä pääsimme, sitä heikommin joki tuntui virtaavan. Tästä syystä vesiväylä oli myös varsin rehevä loppupäätä kohden ja ainoa kunnollinen joella vietetty tauko kyettiin näin ollen viettämään kanootissa rykäisemällä tuo möhkäle parkkiin tiukkaan heinikkoon. Ei muuten keikkunut vaikka nousi seisomaan.
          Lähempänä järveä tuli vastaan joen yli kurottuvia hämähäkinseittejä, joita sai olla sitten syleksimässä alvariinsa keuhkoistaan pihalle. Viimeisessä mutkassa lävähti tiskiin jonkun suospurgun kesämökki, jonka laiturissa oli ilmeisesti itsevihoissa noille sankkakasvisille suo-ojille hankittu soutuvene (vrt. tekstin alussa mainittu melojen ja airojen ero). Juuri ennen Lieviskänjärveä olevaa maantiesiltaa edelsi vielä yleisessä käytössä olevalta vaikuttanut laituri, jossa pidettiin tauontapainen ennen järvimaisemiin siirtymistä.

Tauon paikka ennen "Lieviskän porttia"

Lieviskä, jonka alkupään heinikossa otti pohja vähän kiinni

Näköalamaatila

13.47
- Pysäkki ja maihin ennen Lieviskää
14.00
- OM [Turha ja typerä armeijatermi-selvennys: Oscar-Mike = On the Move = liikkeelle]

          Sillan alitettuamme huomasimme aika välittömästi miksi joen loppupään virtaama oli niin heikko (ja kasvillisuus niin pirun vahvaa): Juutuimme Lieviskän alkupään hiekkapohjaan kiinni kanootillamme. Jouduimme pakittamaan ja valitsemaan reittimme uudelleen heinikon toiselta puolen, missä virtaus oli ehkä aavistuksen rivakampi, mutta sielläkin hädin tuskin huomattavissa. Seuraavaksi selällä oli vuorossa näkymä varsin eeppiselle maatilalle, jonka asuinrakennus jökötti järveen laskevan kukkulan nokassa ja eläimet laidunsivat siinä rinteessä sitten.
          Lieviskän järven osuus oli muuten aivan rutiinia, vaikka paikallisten mökkirantojen tuijottelu saisikin olla olematta rutiinia, sillä se särkee illuusion luonnonrauhasta, vähän samoin kuin oman naamansa näyttäminen aamuisella särkee vessan peilin. Vastaisuudessa tulisi siis valita erämaisempia alueita kuljettavaksi.
          Järven jälkeen tiesimme pääsevämme jälleen kantelemaan kanoottia, mutta tällä kertaa hieman mieluisemmissa merkeissä. Väylän tukkeena oli jälleen vanha myllynraato, mutta korkeuserot ja matka olivat sen verran pienet, ettei kanniskelu tuottanut Myllykosken kaltaista ahdistusta. Vaikka tässä myllyssä olikin eläkkeelle jäänyt tukinuittoränni, niin päätimme silti olla avaamatta patoluukkuja ja menemättä rytinällä läpi. Päätimme näin tietenkin vain siksi, että paikka sopi pysähtymiseen ruoka- ja sikaritauon viettoa varten.

Mutta muutenhan jokainen unelmoi tilaisuuden tullen väkivaltaisesta kuolemasta vesiliukumäessä

           Vaikka edellisiltana läpi kuljettu Kemppilän mylly oli kiinnostava näky, niin tämä Lieviskän palanut mylly oli vielä huomattavasti eeppisempi ja kiinnostavampi. Myllyn vieressä myös asui joku, ilmeisesti jonkin sortin myllynvartija, käytännössä niin kiinni vanhoissa myllyrakenteissa että joku mystinen pyöreähkö allas ulottui pihatontin puolelle. Myllyn alueen tiedustelussa, tutkiskelussa ja etenkin sikari-ruokatauossa meni aikaa kuin iltamissa, mutta mikäpä siinä, sillä tuo mylly oli raunioineen Suomalaiseksi matkakohteeksi astetta eeppisempi näky - varsinkin melontareitin varrella.
          Vaikka lounaalla jotkut myllylle pysähtyneet satunnaiset karavaanarit tulivatkin kaljatonkat käsissään valistamaan meitä siitä, kuinka paljon hienompaa on juoda Savonlinnassa olutta aivan tolkku kateissa tulevana iltana, niin eipä myö osattu kun olla ylpeitä siitä, että oltaisi silloin samaan aikaan jossain luonnonsuojelualueen kolkassa raadettuamme koko loppupäivä kanootilla. No, ehkä siitä tekohymystä näki, että enemmänkin siinä teki mieli läväyttää trangian pannulla naamaan kuin jutella mukavia tuollaisen selkärangattoman sopertelun päälle. Maltoimme kuitenkin mielemme ja odotimme, että Talkan vuohenjuustopaskapasta hätisti moiset hipit häiritsemästä enempää ruokailuamme, sillä ainakin hyttyset tajusivat yleensä kaiota tuon odöörin johdosta.
          Kun ruokailu oli suoritettu ilman sellaisen inhimillisen tunnetilahairahduksen kuin nautinnon häivääkään, niin myönnettäköön että sikaritauosta nautittiin, mutta vain hieman. Samalla pidäteltiin hengitystä myllyn raunioiden herättämän seikkailufiiliksen äärellä, johon uppouduttua oli vaikea päästä jatkamaan noin mielenkiintoiselta etapilta.
 
14.40
- Lieviskä ylitetty, saavuttiin palaneelle myllylle ja rantauduttiin
- Ruokailu tiedustelun jälkeen
15.14
- Intistä tuttu Maggi Pastaria Chevre Rucola tuntui surmanneen kaikki itikat ja tuntuu muutenkin olevan niin häijyä tavaraa että vastaisi tod. näk. nimenhuudossakin olevansa läsnä

Niinkuin näsäviisas myllyä katsellut ohikulkija sanoi: "Eipähä lähe karkuun!"

Tulosuunnan maisemia
Sulkuportit ja myllyn "siivilä"

Alkuperäisrakennuksia



Hieman kokoaisuutta valottava piktuuri

Uittokouru alhaalta - jos katsot tarkkaan, näet myös sulkuportit

Vesipuiston hieman kulahtanut vetonaula
Myllynvartijalla on kyllä eeppisin puutarha ihan vähään aikaan
Myllyn "turbiinista" tulevia kuohuja

Kersantti Särmän sikaritauko

Kersantti Särmä ja heiniä lakissa

Matkan jatkamisen hetkiä (kyltin toisella puolella seisoi myllyn olevan EU-suojelukohde)

Myllyn vieressä olevat Herkuleelliset maisemat huomattiin vasta lähdön yhteydessä

16.42
- Sikari-, ruoka- ja myllyntutkiskelutauko ohi, OM Lieviskänlahtea pitkin
- Pilvisyyttä ja (erittäin) pientä sadetta

          Neljän jälkeen riuhdoimme itseämme niskavilloista ja kiikutimme kipin kapin rinkat ja kanootin toiselle puolelle myllykokonaisuutta valmistautuaksemme lähtöön. Kanoottia pakatessa myllyn vartija pelmahti vielä kyselemään kuulumisia, mutta emme jääneet rupattelemaan pitkäksi aikaa, jotta ehtisimme jonnekin järkevälle etapille yöksi, sillä kello oli kahtakymmentä vajaa viisi kun pääsimme viimein pieraisemaan itsemme taas järvelle. Ja taas hieman turhan mökkipitoiselle järvelle, sillä nuo turhan modernin ja kaupunkilaismaisen arkkitehtuurin sikiämät sekä muut hirsihirvitykset olivat kuin rumia paiseita idyllisen luonnonmaiseman kauniissa kasvoissa. Kuka saa oikeasti päähänsä maalata kesämökkinsä niin kirkuvanväriseksi että melkein kuulo lähtee kun ohi meloo?
          Ilman karttaa seilatessamme saimme välillä arvuutella, että missä, mitä ja milloin. Vaikka vesireitti olisi vielä Saimaallakin muistikuvien mukaan suhteellisen helppoa, niin ainahan sitä pieni epäilys häärii jossain pääkopan kurkiaisissa ja tumakkeissa. Vauhtia, solmuja tai (meri)hevosvoimia kun ei liikaa ollut, niin emme mielellämme kauhoisi kovin pahasti harhaan, sillä eestaas mälvääminen hitaalla vauhdilla nakertaa moraalia paremmin kuin pula-ajan kansalainen pettuleivän syrjää. Välillä siellä täällä pitkin käyrää ja jonkun verran mutkikasta Lieviskänlahtea putkahdelleista lahdenpoukamista ja muista seireenien lailla houkuttelevista harhateista huolimatta osasimme pitää kultavetisen keskitien säilyttääksemme tsäänssit Saimaalle löytämisestä. Saimaa, tuo hämmentävä, kunnioitusta herättävä, mystinen, myrskyinen, peräti diabolinen järvi...

No okei, ihan rennosti se nyt otti

17.57
- Tauko maissa
- Tiedustelua: ollaan näköjään jo Saimaalla
17.57
- Matka jatkuu, leiripaikka vielä auki
- Vitun käet, KUKKUU!!

          Lahti alkoi näyttää vähän turhan aavalta, joten pistimme canoyen parkkiin ennen edessä häämöttävää niemeä ajatuksena nauttia vähän snäksiä ja juomista sekä kävellä niemen kärkeen tiedustelemaan, miltä tuleva näyttää. No, sehän näytti varsin Saimaalta, jonka päällä taivasta vallitsevat, luonnonvoimista kertovat, sadepilvet saivat koko näkymän vaikuttamaan maalauksellisemmalta kuin kuvastakaan voisi hahmottaa. Puuttui enää etäinen salamointi ja jyrinä, niin helvetin syövereihin suuntaamisen teema olisi ollut täydellinen. Ja ihana.
          Saimaalle siis porskuteltiin. Näkymät olivat selkäpiitä kutkuttelevia aavaudessaan ja mahdollinen nouseva myräkkä lähinnä huokui eräilyn eeppisiä puolia niinkuin "voivittusiisniikumäehkäkastunkohta"- saivartelua. Luonnonrauha oli myös viimein läsnä, sillä Saimaalle päästyämme olimme myös Katosselän luonnonsuojelualueen rajojen sisällä. Virallisten tietojen mukaan paikka on Saimaannorpan pääelinalue kattaen 8% koko kannasta (mahtavat 20 kpl elukoita), niin silti yhtään söpöä laiskanpulskeaa ruttuturpaa ei nähty ottamassa kalliolla aurinkoa. Sen sijaan toiseen eläimeen liittyen tappelimmekin, kun luulimme löytävämme jostain jonkun Oravasaaren, jonka pitäisi olla eka merkki siitä, että ollaan taas kartongilla. Ai Oravasaari, onko se tuo? Vai se siellä? Missä? Kussa? Mikä? Monelta?
          Pikku hiljaa myös melomisen aiheuttamat rasitukset alkoivat ilmetä ensimmäistä kertaa edellispäivän alkukankeutta lukuunottamatta: alaselkä jumitti selkänojattoman kangasverkkoistuimen ansioista sekä tietenkin käsien ja hartioiden lihakset alkoivat väsähtää ja tästä hyvänä indikaattorina toimi kärsimyksen mukaan vuolastuva kiroamisen virta. Siinä oli jatkuvasti vaihdettava kanoottimailaa puolin ja toisin, että rasitus olisi mahdollisimman tasaista kropan sisäisesti. Nyt kun vielä oltiin lähempänä isompaa järvenselkää, niin aallot ja tuuli alleviivasivat melomisliikkeen rankkuutta pitkällä jouksulla, mutta onneksi monien tuhansien toistojen jälkeen liike hioutuu pikku hiljaa kohti, ei mitään sen vähempää, kuin tehokkuuden totaalitäydellistä multihuipentumaa.
          Meloimme tunnin möksöttävän taivaan ja sieltä täältä pilvien välistä kurkkivan auringon alla sekä satunnaisten saarien, korkeiden kallioiden ja hämmentävien, useiden neliöiden kokoisten, kiviin maalattujen, vesinavigointimerkkien seassa (tunnetaan myös nimellä "kummeli" - eikä tuhista viiksiin siellä, Kummeli- fanit). Emme yhä edelleenkään olleet sillä toisella kartalla, jossa näkyi vasemmassa yläkulmassa vain läntti tätä kulkemaamme luonnonsuojelualuetta. Muistimme kuitenkin ennen reissua katselluista kartoista, että pääsisimme pitkälle (ja jopa sille kartalle) Saimaan ja "Eräjärven alueen välistä" rantaviivaa noudattamalla. Näin teimme ja vertasimme aina maisemien vaihduttua näkymiä karttaan tietääksemme, että "äiti joks ollaa perillä?!?".
          Lievää kanootissa meuhkaamista aiheutti epävarmuus sijainnista, vaikka molemmat tiesimmekin, että emme voi olla eksymättä takaisin kartalle. Tähän rakoon myös ns. pro-vinkkinä onnistumiseen positiivisesti vaikuttava seikka suunnistamisessa, jonka noudattamatta jättämiseen taistelija Siekkinenkin valitettavasti hieman sortui. Siis suunnistaessa vertaa ympäristöäsi karttaan, äläkä tee toisinpäin, eli vertaa karttaa ympäristöösi. Jälkimmäinen ja huonompi vaihtoehto näistä johtaa yleensä juuri siihen, että käytännössä päätät olevasi etenemis- tai jonkin muun arviosi mukaisessa kohdassa karttaa ja yrität vain varmistaa tätä ympäröivän luonnon merkkien perusteella niitä sitten karttaan vertaillen. Sormi pois suusta, sillä se on tyhmää ja edesvastuutonta toimintaa, alokas te! No, tosin välillä kuulemma myös kokelaat ovat härdänneet näin. Kuitenkin, siitä jää muutenkin yleensä hiton epävarma olo ja se tuottaa muutenkin vain eksymisiä ja ylipäätänsä kaikkea, mitä arvailun varaan laskeminen nyt tuottaa. Eli mieluummin se ensimmäinen vaihtoehto noista em. kahdesta: etsit kaikki mahdolliset maamerkit sijaintisi ympäriltä ja koitat etsiä vastaavaa sijaintia kartalla. Mahdollisuudet sankaritekoihin paranevat huomattavasti, kun homman tekee näin päin!
          Jos olisimme olleet viisaita, niin olisimme jättäytyneet kyllä yöksi tälle eräälle paratiisimaiselle saarelle, joka jossain matkan varrella nähtiin. Molemmilla lävähti leuka kanootin pohjaan, kun huomasimme yhden pikkuisen kodikkaan saaren rannassa suuren kivenlohkareen katveessa jumalauta heikkarannan ja täydellisenoloisen telttaleiripaikan! Olimme ilmeisesti niin poissa tolaltamme, että kanootti ehti meidän jähmetyttyä lipua niin kauas, ettei tuo hypnootinen ja aivot pysäyttävä näky enää ollut okuläärien keilassa, jolloin koko asia tuntui pyyhkiytyneen mielestä jo kokemuksen järkyttävyydenkin takia. Mitään muuta selitystä nimittäin ei löytynyt sille, että miksemme tuolle paikalle pysähtyneet ja leiriytyneet.

18.50
- Suunnistustekninen tauko niemessä
19.15
- Jatkuu kohti Oravasaarta

Vähän meinasi ropsauttaa, muttei sitte kuitenkaa

Jumalallinen väliintulo - eli lähinnä se, kun Thor uhkasi näyttää meille persettä

Saimaa & tämäkin perkeleellinen jylhyys

Karavaani parkissa kartturointitauolla


Mut kyl se aurinko sielt sitte viel pinnisti!

          Vähän ennen seitsemää saimme tarpeeksemme tietämättömyydestä arvailuun kallistuvasta kikkaroinnista, joten rantauduimme tarkempi ja heiman huijaushenkinen navigointi mielessämme. Siekkinen kaivoi *kusetusta, hyi olkoot* puhelimensa karttapalvelun *kusetusta, hyi olkoot* auki ja paikallisti meidät rantaviivan muodon perusteella. Vertasimme tätä sijaintia sitten oikeaan karttaan ja saimme aivan uutta motivaatiota hajoilla järvellä samalla kun tajusimme, että jatkuvasti odottamamme Oravasaari ei tosiaan olisi missään vaiheessa edes voinut olla oikealla puolellamme, sillä emme meloneet kartalla näkyvällä Iso Lepistönlahdella, vaan Ekelinniemen rantaviivaa läntisempänä, kartalla näkymättömällä Ekelinselällä. Epäselvästi kerrottu, mutta niin oli kyllä suunnistettukin.

Suunnistustapahtuman dramatisointi

            Siekkisen spaddun ja kallioilla patsastelun jälkeen loikka takaisin paattiin ja pikavauhtia menoksi kohti kartan kattamaa aluetta ja uumoiltua leiripaikkaa, eli kartassamme näkyvää Karhukosken kämppää, joka tosin oli käsitteenä hieman mysteeri, sillä mitä kämppä tekee luonnonsuojelualueella?
          Luonnonsuojelualueella ei tosin tee sen enempää mitään esim. moottoroitu ajoneuvo. Moottoroidun ajoneuvon kriteerit täyttänee suurehko perämoottorilla varustettu huvivene, joka oli jemmassa jossain tällä välillä erään saaren takana. Emme saaneet mokomasta kunnon valokuvaa, mutta kyllä taas kismitti ihmisten piittaamattomuus luonnon vapautta ja sen suojelemista varten kehitettyjä yksinkertaisia rajoituksia ja sääntöjä (lue = jokamiehenoikeudet sekä luonnonpuistoista ja -suojelualueista asetetut lait ja säädökset) kohtaan!
          Bäk tu bisnes: ei aikaakaan, kun Katosselkä avautui aavana edessämme ja tiesimme kääntyä vasemmalle itään Ekelinniemen terävässä eteläkärjessä. Nyt suuntana oli Karhukoskenlahti, joka räpsähtäisi jossain vaiheessa nenän eteen, mutta sitä ennen ohitettiin komeannäköinen Ekelinluhta ja mentiin Houstusaaren ja nimensä mukaisen Hoikkasaaren välistä, josta taas jatkettiin Kalpiininniemen sekä kuvaavien nimien sarjan saarien edustajan Korkiasaaren välistä kohti Karhukoskenlahtea. Eteerisenä paistavan ilta-auringon valossa puukepeillä liikuteltavassa lasikuitumöhkäleessä kelluminen sai taas valoisamman tunnelman.

Kyllä se luonnonsuojelualuetta pilaava vene siellä oli, vaikka todistusmateriaali on laadukasta kuin isojalan tapauksessa

Jossain vaiheessa tie nousi pystyyn

Nyt sitten kuvaajan lailla vinksahtanut kuva ja niitä merkillisiä merkkejä: valkotäplätautia potevia kiviä ja linjauslautahässäköitä Kalpiininniemellä

19.35
- Operaatio Karibian Aurinko virallisesti kartalla taas!
20.15 - 20.30
- Perillä Karhukosken "Kämpällä"
- Tiedustelua, päätetään nukkua teltassa niemen päässä

          Kalpiininniemen ja -lahden kohdilla oli helppo suunnistaa vesistönavigointitarkoitukseen rakennettujen "suuntaimien" avulla (virallisesti "linjamerkki", tässä tapauksessa tauluversio eli "linjataulu"), siis sellaisten kaksiosaisten valko-punaisten lautahäkelmien, joista toine osa oli toista taaempana niin, että ne asettuivat päällekkäin kun niitä lähestyi kohtisuoraan. Kai tuollaisiakin sitten saa luonnonsuojelualueelle kyhätä, samoin kun niitä valkoisia kummeli- maaliläiskiä, kun opastarkoitukseen ovat. Olisimme kuitenkin päässeet opasteita ilmankin Karhukoskenlahteen, jossa näky hämmensi: kämpän tonttialue ei kuulunutkaan suojelualueeseen (tämä selvisi myöhemmin karttaa tutkittaessa), vaan suojelualueen vyöhykkeeseen oli ikään kuin puhkaistu reikä karttaan siihen kämpän kohdalle. Tältä homma kyllä täsmälleen näytti luonnossakin, eli eipä paljoa oltu luontoa tuolla tonttialueella suojeltu kun tökätty ruma mökki piikkinä luontoäidin persuksiin niin että reikä jäi.
          Vaikka mökkeröstä luoteeseen ulottuvalla pienellä niemellä oli auton kääntöpaikka jonne johti tie, niin tämän kaksikon piti sisseillessään juntata se kanootti jonnekkin helvetilliseen kaislikkopusikkoon, josta päästiin kätsysti tiedustelemaan ja takakautta katsomaan, että mitä mökistä paljastuukaan! Aivan turha reissu, kohta tultiin hakkuuaukeaan kyllästyneenä takaisin, sillä mökillä ei näyttänyt olevan ketään ja sinne pääsi varmana helpommin sen niemen ja tien kautta. Pakkia ja äkkiä kanootilla niemeen jotta päästiin tiedustelemaan kämpän alue pikaistesti ja toteamaan, että ompahan saatanan kauhea rotisko ja rumasti harvennettua pihamettää. Emme kuitenkaan jaksaneet enää etsiä leiripaikkaa, sillä tuon niemen kärki vaikutti kääntöpaikkoineen ihan sopivalta käännellä kylkeään yön aikana.
          No, kaaliinhan tuo paikka rupesi ottamaan heti kun kanootti saatiin maihin ja leirin pystyttäminen aluille. Itikat, jumalauta ne itikat, joka paikassa ja vielä vähän muuallakin, kun kaikki sinä päivänä kokematta jääneet moskiitot olivat päättäneet tiivistyä tuohon parin tunnin kestoisen leiri-illan hereilläolon ajalle. Hyttysmyrkky ei toiminut ei senttiäkään ja kyllä tuli ikävä sitä paratiisisaarta ja hiekkarantaa, jonka ohi liplateltiin onnellisen tyhminä. Totaalisesti itikoihin ja telttakiilojen iskemiseen kivimurskeiseen maahan hajoillessamme vannoimme, että jos joskus tulee vielä asiaa tuolle Saimaan nurkalle, niin aivan varmana leiriydytään siihen paratiisinmoiseen rantaan korvataksemme itsellemme tämän illan. Iltaan ja yöhön toisi oman lisänsä toivottavasti viimeisiä kertoja käytössä oleva itävaltalainen taistelijaparin teltta, tuo kurjuuden kulminoituma, jota tosin fiksailtiin Talkan "prinsessa"- mallisella hyttysverkolla, joka muuten sopii aika surkeasti ylipäätänsä missään oloissa hyttysiltä suojautumiseen.
          Iltapalailun, leirin pykertämisen ja itikoiden meistä ottaman moraalisen murskavoiton jälkeen käsky oli "hyöhensaarille poistu".

22.30
- Yöpuulle itikoilta suojautumisen jälkeen


Sunnuntai 10.6.2012

 

Teltanreppana aamusella

5.45
- Herätys, sataa vettä...
6.52
- Leiri purettu ja aamiainen syöty nuotiolla. Mieli kohoaa kylmäkäynnistyksestä 

          Kuinkas muutenkaan se sadesunnuntai alkaisikaan kuin sateella. Jo yöllä tuli heräiltyä siihen, että sade ropisteli telttakankaaseen välillä jopa aika rajusti, vaikka tunnelmaahan se vain loi. Olimme jättäneet teltan päädyn vähän rakoselleen illalla, jottei pytingissä tulisi niin kuuma nukkuessa ja suuaukolle jätimme vielä erittäin viralliseen Kierrevihkon päätyrautalangasta väänneltyyn telineeseen sojottamaan hyttyssavun, jonka Talka joutui sitten sateen alkaessa vääntelemään parempaan suojaan oviaukon sisäpuolelle. Tuuli kävi sopivasti läpi teltasta levittäen hyttyssavua näin pitäen pahimmat sääsket loitolla avuttomasti viritellyn "prinsessa"hyttysverkon hoitaessa loput. Onnistuneena pohjavaatteena toimi tällä kertaa yleishyödyllinen maastokuvioitu pressu, joka taiteltiin sen kokoiseksi, että sisäpuolelle jäi ylimääräistä telttakankaan ja maan väliin jäävien rakojen "tiivistämiseksi". Yöunet olivat siis suhteellisen hyvät, vaikkakaan eivät peittoa edellisyön makeita kuorsailuja, kertoohan siitä jo sekin ettei saatu kuutta pidempään nukuttua.
          Sade sentään lakkasi melkein samoin tein kun jaksettiin kömpiä teltasta pihalle. Silti masennusta aiheutti sateesta ja tuulesta ryhdittömäksi lyyhistynyt teltta, mutta mielentila korjattiin kyhäämällä notski Mikonpolven laavulta kanoottiin penkkien alle mukaan jemmatuista puista ja nauttimalla tulen lämmössä aamiaista. Sytytimme myrskylyhdynkin varmaan vaan mieltä lämmittämään. No, eikös tuokin nuotiopahanen päättänyt savuttaa niin, että pudroa piti syödä silmät kiinni ja henkeä pidätellen jos meinasi lämmöstä nauttia. 

Yön jäljiltä sadeviitan alta paljastui jopa kuivia varusteita

Kurjan aamun lämmönlähde À la Ämeriican kiehiset

Myös luonnossa voi näyttää herrasmieheltä

Jälkilämmöillä
          Aamiaisen jälkeen purimme leirin ja pakkasimme kaiken rinkkoihin, jotka pakattiin edelleen kanoottiin. Hieman puolen kahdeksan jälkeen olimme jo viileällä Karhukoskenlahdella menossa, mutta yhtään katajanmarjaginiviinaa ei otettu suuntaa antamaan.

7.37
- Liikkeelle ja "suuntaa antavat"
8.00
- Karhukoski... VMP (= ei Varusmiespalvelus, vaan Vittu Mitä Paskaa. No, voi ne jonkun mielestä olla sama asia)

          Hilpein mielin edellisillasta ja tästä aamusta toenneina "heiluttelimme melojamme" kurotellaksemme kohti sitä, mitä tuleman piti. Oikeasti taisimme olla juuri näin naiiveja, sillä emme miettineet sen kummemmin, että mitähän siellä edessä on, kun menemme kohti kapenevan Karhukoskenlahden kärkeä. Havahduimme deluusioistamme todellisuuteen, kun mutkan takaa rupesikin kuulumaan erehdyttävästi kosken kuohumista muistuttavia soundeja. Päätimme varmuuden vuoksi vähän hidastaa ja laittaa kanootin parkkiin reippaasit ennen koskea, "ettei vain ajauduttaisi koskeen". Voi kiesus että ihminen osaa olla välillä tyhmä, kun kartassakin seisoi että maasto nousee niin varmaanhan se koski silti sinne menosuunnan nousuun lorottelee...
          Eli edessä oli siis pitkähkö kanootintalutuslenkki kosken viertä ylös nousten. Hip hei, tälläsiä ei olla vielä tarpeeksi tehtykään. Lähdimme tiedustelemaan ensin maastoa ihan jalkaisin: nousevaa, pusikkoista polkuahan oli iloksemme varmasti kahdesta kolmeen sataa metriä. Kävimme heti perään siirtämässä kanootin lähemmäs kosken alajuoksua, jonka jälkeen siirsimme rinkat valmiiksi kosken yläpäästä tiedustellulle vesillelaskupaikalle. Matkan varrella päästiin meuhkaamaan myös retkikirveen ja -sahan kanssa ekaa kertaa, kun yritettiin tehdä reitistä mahdollisimman kuljettava kanootille - vaikka mielenvikaiseltahan se kuulostaa ihan sama että miten hommaa yrittää muotoilla - yrittää nyt sitten tehdä mettäpolusta kanootilla kuljettavaa.
          Paikalliset steroidihyttyset taisivat lähinnä huvittua karkotteistamme kun sen verran ahkeraan tunkivat nahalle kun heiluimme kanootin kanssa puistikossa. Hyttysen puremilta välttelyä ei ainakaan Siekkisen osalta helpottanut taistelijan henkilökohtaisen Turun (Turkulaiset: kyseessä ei suinkaan ole synonyymi ahterille) heittäytyminen suorastaan keskiaikaiseksi, joka osaltaan johti erinäisiin tyhjennys-/poistotoimenpiteisiin pusikon tiheämmän osan takana hyttysten tehdessä sillävälillä miehen peräpeilistä pekonia (älkää yrittäkö ymmärtää). Näin voidaankin todeta, että sankka, tyyni sekä kostea metsä on itikoiden ystävän valinta luonnossa reissatessa, sen saimme huomata. Kosteuteen liittyen huomasimme myös, miten (ilmeisesti aiemminkin kanootin vedossa käytetty) polku oli välillä niin sankan nuoren männikön katveessa, ettei yön sade ollut pystynyt tunkeutumaan siitä läpi maahan asti. Siitä emme tiedä, että kumpi oli suurempi ihme: se, että molemmilla oli tuon risukon jälkeen yhä kaksi (2) näkevää silmää, vai juuri se, että maa oli siis joissain kohdissa edellisen yön jäljiltä aivan rutikuivaa. Joka tapauksessa, me emme olleet kuivia, vaikka pehmeässä ja lasikuituiselle kanootille suopeassa maastossa me vain tyydyimme vetämään tuota pirulaista perässämme rankan kantamisen sijaan. Eihän se nyt ihan kitkaton systeemi ole maalla kun ei ole vedessäkään, joten ekaa kertaa tuli siis tällä reissulla hikoiltua oikein kunnolla.

Tulosuunnan polku hahmottui jo pidemmältäkin, mutta sillä ei ollut tulva-ajan kunnossapitoa
Karhukoskea

Tämäkin oli vain pätkä. Kyllä koski...

Kanootinvedossa käytetty "polku"

Mieluummin katseltiin täältä kanootti vedossa tuonne, kuin tuolta kanootti melottavana tänne
          Tämä koski oli siis Myllykoskea pahempaa raatamista ja pidemmällä matkalla. Pääsimme kuitenkin hiestä ja metsän kosteudesta litimärkinä suunnitellulle vesillelaskupaikalle, joka olikin käytännössä myös ainut mahdollinen vesillelaskupaikka tuossa kapeassa ja korkeatörmäisessä joessa. Kun rinkat oli pakattu painoksi kyytiin, niin koitimme survoa maastokuvioisen lasikuitupatukkamme jorpakkoon, mutta eikös sekin mennyt ihan spedeilyksi kun kanootti ei meinannut millään vääntyä sellaiseen kulmaan, jossa sen olisi saanut sinne tuupattua. Lopulta kanootti oli jollain ilveellä löytänyt reittinsä jokeen ja mekin kanootin kyytiin, joten jatkoimme kiireesti matkaa jottemme hajoaisi taas itikoihin niin pahasti. Sitten juutuimmekin samoin tein pinnanalaisiin kivi-kanto-barrikaadeihin kiinni, josta nitkuttelimme itsemme persettä heilutellen irti ilman kanootista nousua. Kuitenkin noin 100m ekan juuttumisen jälkeen oli edessä vanha majavapato, joka ei ollut kuitenkaan lahonnut tarpeeksi jotta siitä meloisi läpi. Saimme jostain huonoja hermoärsykkeitä ruveta pilkkomaan suht' matalaa patoa tuhannen p*||ün päreiksi ilman, että kummallekaan juolahti mieleen vain kiskoa kanootti yli, sillä sehän olisi ihan huono idea. Sitten jompi kumpi keksi reilun kymmenen minuutin tuloksettoman kirveen ja sahan viuhuttelun jälkeen, että kanootin yli kiskominen voisi sittenkin olla ihan hyvä idea. Meni n. 2 min kun Talka oli noussut padon päälle ja kiskonut yksinään kanootin yli siitä. Veden ja vettyneiden puiden olematon kitka sekä veden aiheuttama noste toimivat tässä hommassa niin hyvin eduksi, että tyhjänäkin reilu 60kg painavan kanootin kyydissä oli melkein 100kg ihmislihaa ja toiset 60kg rinkkaa ja silti koko paketti oli kiskottavissa yhden miehen voimin padosta yli - vielä liukkaan tukin päällä seisoen.
          Talka onnistui olemaan putoamatta padon päältä veteen vaikka joutuikin tasapainoilemaan koko puiden pituudelta toiselle puolelle jokea päästäkseen takaisin kanootin kyytiin. Heti padon takana olleen mutkan jälkeen lymyili ainoana esteenä meidän ja seuraavan lammen välissä tällä kertaa oikeasti huolestuttavan läpäisemättömän näköinen pusikko vedessä kasvavan puun ympärillä. Komeudesta puuttui enää kyltti "ei tarvi yrittää läpi", mutta kun mielikuvitus tai järki ei riittänyt moista siihen kuvittelemaan, niin läpihän siitä tungettiin. Lopputulos oli kaksi hämmästynyttä ilmettä, kun aikamme jotain randomia risukossa riehuttuamme puskakomeus sylkäisi meidät sisältään Myllylammelle. Vietimme pienen tauon kanootissa jonka aikana manasimme tsäkäämme, sillä reitti jatkui tietenkin tuon lammen kaikista soistuneimpaan kulmaan ja siitä suojoelle. Kun sitten masentuneina kauhoimme itseämme puolen kymmenen maissa harmaan taivaan alla kohti suojokea, niin arvatkaa odottiko tuon joen alkupäässä a) kylmät tuopit olutta ja aurinkoiselle hiekkarannalle aukeava reitti vai b) tiellä oleva jykevä pitkospuusilta.
          Jätimme kanootin Myllylammen laitaan käydäksemme tiedustelemassa, mitä pitkospuusillan jälkeen olisi tuleman. Perkele, heti seuraavassa mutkassa paksuja puunrunkoja tielle kaatuneena. Sama muutamankymmenen metrin päässä uusiksi. Tästä eteenpäin joki olisi käytännössä koko loppumatkan yhtä haistapaska- hommaa, joten molemmille kirposi mieleen, että näinköhän ehditään seuraavaksi aamuksi töihin jos, tai siis kun etenemisvauhti laskee vähänkään radikaalimmin noiden esteiden takia. Siinä suolla käkkiessä päätimme sitten, että hajoilisimme tuohon Myllylammelta Pien-Tevaniin ulottuvalla 10km osuudella joskus toiste, kun perille ehtimisen aika-arvio rupesi heittelemään pahemman kerran ja optimaalisimmillaankin olisimme perillä vasta todella myöhään sunnuntai-iltana. Noihin muutamiin hassuihin esteisiin hajoamista emme tosin myönnä.
          Lits läts, eli suota pitkin takaisin kanootille ja kanootilla Myllylammen mettärantaan, josta alkoi evakuointi: Rinkat rahdattiin v-mäistä hakkuualuehässäkkää ja sen mettäkoneenuria pitkin läheiselle hiekkakuopalle, johon Siekkisen isäukko oli tilattu meitä Pajero-mallisella maitojunalla hakemaan. Sitten todettiin kanoottia kolmeen pekkaan uria pitkin hiekkakuopalle vetämällä, että kyllä se mettämaasto muuttuu sitä mukaa epämukavammaksi mitä enemmän on painoa mukana...
          ...ja mitä syvemmälle se jalka uppoaa sinne mettäkoneen uran paskaan.

10.00
- VMP
- Evakuointi Myllylammelta 


Niin kuin Siekkisen tapauksessa, jossa käytiin polvea myöten jossain tuolla kuvan erittäinkin esteettisen ravan, kuran ja sonnan seassa


          Kanootti ja kamat kyydissä suuntasimme Siekkisen mummolaan maiskuttelemaan kalakeittoa ja tuoreita sämpylöitä sekä avautumaan reissun lopun lässähdyksestä. Täysin näppejä nuolemaan ei kuitenkaan jääty, sillä takaisin Joutsenon ja Leprarannan koordinaateille Pajerolla hapuillessa mietittiin jo "kostoretkeä"... Buahhahahaahaahahahaha!!!


Reissun lopullinen reitti pääetappeineen

 

Ai täh, mitäs sit?


          Kuten sanottu, emme jääneet aivan toimettomaksi, eli kun 45km päätettiin Eräjärven vesistöjä vetää, niin sehän vedetään. Vaikka tuosta alkuperäiskakusta nuoltiinkin ensin 35km:n chocoilun kermat päältä niin että karkkipussin pohjalle jäävät 10km ovat hajotuksen salmiakkikarkkeja joita siedetään vaan kun kaikki muu on jo mennyt, niin pakko nekin on nauttia pois kun on kerran luvattu! Myös Karhunkierros on raportin julkaisemisen aikoihin kovasti suunnittelun ja toteutusaikeiden alla, jota ennen on luvassa kuitenkin jo muuta varmaan pariinkin otteeseen, joten tarkkailkaa tätä plokia vaikka se olisi viimeinen tekonne!


Operaatio Karibian Aurinko - VÄLIAIKA! KAHVIA JA PULLAA, eli "To be continued..."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pidäppä sitten järki päässä kun kommentoit: Perustele mielipiteesi ja ole asiallinen (vaadittavan asiallisuuden tason voit päätellä lukemalla itse blogia). Nettiketin noudattaminen ja omaperäisyyskin ovat jopa suotavia asioita, eli jätä suosiolla ne helvetin trollailut, provosoinnit, ihQuilut, LOLlittelut ja myös kaikenlaiset "Oottepas olevinanne kovia sissejä"- tai "Älkää opettako isäänne n*ssimaan"- asenteet vaikka sinne lempparifoorumillesi ja kirjoita tänne jotain mistä on oikeasti iloa ja jopa hyötyä blogin pitäjille, kiitos! Hommaa ei pidä ottaa liian vakavasti - eihä myökää oteta!