maanantai 7. toukokuuta 2012

Myllymäen marssi

21.-23.10.2011


Perjantaina 21. lokakuuta 2011 - päivä, jolloin aurinkokin nousi verenpunaisena jos ei lasketa sitä, että se oli täysin normaalin keltainen. Vanhan Ahvenlammen territoriossa Joutsenossa kello 15.10 kahden amatöörirambon maiharit iskeytyivät perustuspaalujen jämäkkyydellä paljaaseen maapalloon ottaakseen toiset entistä uhkarohkeammat askeleet kohti Suomen luonnon kesyttämättömimpinä karjuvia leijonia, eli erinäisiä tiaislintuja, kohti - mutta kuinka on tähän jälleen tultu? Toista kertaa tulkoot kuultavaksi tarina siitä, kuinka niin hunajaisen kotisohvan patomuurit murtuvat antaen luonnossa harhaisena vaeltelun raikkaan tulvavirran hukuttaa tosi-tv-sarjat ja kauniitrohkeat allensa. Täältä pesee - vihkoauki!

Kyseessä taisi kuitenkin ja onneksi olla enemmän ympäröivän luonnon vetovoima kuin urbaanin arjen hylkimisreaktio, kun tuttu muttei turvallinen kaksikkomme Siekkinen ja Talka tuli päätökseen astella pitkälle mettään vielä syksyllä tuon vuodenajan yleisesti hyväksytyn standardin mukaisesta kurjuudesta huolimatta. Edelliseen marssiksi ilkuttuun tragikomediaan tuli eroa aika tarkkaan kolme kuukautta ja välissä ehdittiin riipustellaraapustella lautasliinoihin vaikka mitä tuohon tylsän oravanpyöräarjen vastaiseen ristiretkeen liittyen. Ajatuspierut sovittiin päästettäväksi ilmoille hyväksi havaitussa ympäristössä, siis paikallisessa juottolassa, mutta kunnon gentlemannien tapaan päiväsaikaan. Turpeet kainaloissa wannabe-mehtäläiset siirtyivätkin eräänä kauniina syyskuisena iltana Lappeenrannan uuden Teerenpeli-tavernan tiloihin maistelemaan ketjun oman panimon tuotteita, horisemaan kummia ja ken ties jopa kaatamaan pöydät ja räiskimään kuudestilaukeavilla hävittyjen pokeripelien jälkimainingissa. Eihän tuollakaan tapaamisella oikeasti ollut mitään sen tähtitieteellisempää tarkoitusta kuin lyödä lukkoon jo tehdyt suunnitelmat ja ideat, mutta syy se on sekin siirtyä tuopin ääreen hämmästelemään olemassaoloaan.
Saluunassa kysymys suunnitelmasta sai hyvissä, pahoissa ja rumissa miehissä aikaan tabula rasaa vastaavan määrän ajatuksia. Pienen oikosulun jälkeen asia kuitenkin killui silmiemme edessä selvästi, kuin räkäkirjoitukset alakoulun pulpetin pohjassa: langat käsissämme olivat avainsanoja, kuten Myllymäki (Joutsenon, ei Lappeenrannan), kaksi yötä, satoi ja/tai paistoi, syysloma ja kokeelliset majoitusratkaisut. Näin sanoista tuli lauseita, lauseista järjettömiä, järjettömät lensivät roskiin, roskien tilalle tuli uusia, uudet olivat paljon parempia ja paremmat aiheuttivat hyväksyvää nyökyttelyä. Muistijäljet ovat ymmyrkäisen sekalaisia, mutta niistä pystyy kaikesta huolimatta käsittämään jälkikäteen muiden muassa, että matkaa oli tarkoitus kerryttää yhteensä noin tuplasti se määrä mitä heinäkuussa (olihan matkalle suunniteltu kahta yöpymistäkin) ja että reissu puoliväliin järjestettäisi vesitäydennys (joka oli hieman lälläriratkaisu tarpeettoman jalla jalla-riskin välttämiseksi). Marssi II:n toteutus läheni lähtölaukausta vaikka Joutsenon lähialueiden luonto anelikin armoa.


Perjantai 21.10.2011 


Odotuksen tunnit vaihtuivat päiviksi, päivät viikoiksi, viikot kuukausiksi, kuukaudet vuosiksi ja sitten mentiinkin taas liian pitkälle. Siirrytään siis päivään 21.10., eli lähtökynnykselle, jolla huojuimme varsin vähäpäisen huolettomasti - johtuen varmaan siitä, että molemmat olimme kuitenkin sijoitettaneet marssien välille jäävänä aikana opiskelijoille kiitettävät 200 - 300e uusiin varusteisiin, joten matkan häämöttäminen ei kirvoittanut ainakaan varustepohjaista epäröintiä.
Lähtölaukaus oli  lukittu täsmällisesti kellonlyömään 12.00-15.00 ja tuolla välillä Siekkinen tuli hakemaan Talkan roippeineen lähtöpaikalle Joutsenon tiluksilleen. Kahvittelujen ja varustuksen pikaisen tarkastuksen jälkeen matkaan lähdettiin alkuperäiseen lähtöaikaikkunaan lisätyn akateemisen vartin puitteissa klo 15.10. Hämmästyttävää kyllä, lokakuun kelit eivät päättäneet näyttää keskisormea heti alkuun, vaan matkaan lähdettiin suhteellisen säyseään ja jopa nautinnolliseen syyssäähän Vanhan Ahvenlammen alueelta kohti Lampikankaan metsiä. Juurikin kelistä johtuen tämänkin artikkelin myötä enemmän kuin vähemmän tutuksi tuleva kuuluisa Hyvä meininki™ säilytti toistaiseksi koskemattomuutensa, mutta myöhemmin myös varustus nousi yhä suuremmaksi vaikuttajaksi hyvinvoinnissa: Siekkisellä oli heikommin vettä kestävä M65-univormu, nahkaiset paramaiharit (ei vammais- vaan laskuvarjojoukkojen maiharit) ja “kosteimpia hetkiä” varten sadeviitta, kun taas Talka tykkäsi hifistellä vedenpitävällä kalvopuvullaan ja Haix Airpower Pro - maihareillaan, jotka nekin siis olivat kalvolla varustettu. Ainut oikea varustepohjainen ongelma oli, että kohmeiset näpit saattaisivat muodostua myöhemmin ongelmaksi kun kummallakaan ei ollut vedenpitäviä käsineitä.
Eepoksen ensiaskeleita koivikon lävitse tallatessa epävirallisesti Hirvitienä tunnettua metsäväylää kohti huomattiin välittömiä yhtäläisyyksiä edeltävään reissuun, osa enemmän odotettuja kuin toiset. Alun koivukoto oli täysin sama joka tuuheutensa ansiosta tarjosi edellisen reissun alussa kesän lämmöstä huolimatta erittäin viileän starttisuihkun. Nyt tuo samainen pusikko ei kuitenkaan tarjonnut raikkaita suihkuja, vaikka kostea ja kolea lokakuinen Suomi luontoineen rypi populäärikulttuurin, muiden kansakunnan tautien ja vetisen kelin takia luontaisessa syysmasennuksessaan. Täh? Joo-o. Joka tapauksessa tuon kesäisen virkistyksen mahdollistanut paksu lehtipeite oli jo hyvän tovin tehnyt muodonmuutostaan maan mullaksi ja pyöri nyt jaloissamme kastematojen kera. Ei auttanut kuin hämmästellä silmät pyöreänä vuodenaikojen kiertokulkua, kiittää Tuuria™ suihkun välttämisestä ensialkuun ja toivoa vielä välttyvänsä lehtien hajoamisen kaltaisen maatumisprosessin kokemiselta patikan aikana.
Suihkujen sijaan alkutaipaleen aarnio tarjosikin maahisia maan ytimestä! Metsäpolulla meidät heti alkuunsa yllättänyt piippusuinen ukonkääpä alkoi välittömästi vierasta elämää nähtyään puheripuloimaan järkyttävällä paineella. Se minkä joutilaan horinoista pystyi tulkkaamaan tuntui liittyvän jotenkin sienten etsintään. Epäilimme ukkelin olevan todennäköisimmin kuitenkin tupakoimassa salaa vaimolta tai jos etsimässä jotain, niin sitten kärpässieniä, silokkeja ja / tai sitä puuta jonka juurelle se ponupannu jäi silloin aikaisemmin syksyllä rupluttamaan rahkasammalpeitteen alle. Taisi papparainen nyt kuitenkin vähäsen olla kiinnostunut meidänkin sangen omaperäisestä varustelusta ja sitäkin mahdollisesti mielenkiintoisemmista aikeista, mutta ei siinä mitään oikeaa suunvuoroa saanut joten jätimme hyvästit tuolle hyväntahtoiselle joskin hieman lahopäiselle hobittille (lue: sidoimme hoopon paracordilla puuhun) ja jatkoimme jotosta.
Hirvitien havukkojen ja sen sisältämien (ilmeisesti taivaalta keskelle mettää tippuneiden) autonraatojen loputtua taivallettiin hetki urbaanimpaa pikitietä pitkin. Reitti noudatti edellisen reissun viimeisen ruokatauon jälkeistä loppupätkää kuutostien ali ohittaen Joutsenon kaupungin muistoa omalla säälittävän raaskulla tavallaan kantavan, nyt jo rehevöityneen ja tietöiden takia myllätyn Joutsenmontun. Metsikön puolella kun oli tarkoitus matkata kaikki mahdollinen aika, niin Joutsenkankaan teollisuusalueen vieressä nenä kääntyi takaisin kohti puistikkoa, jossa sijaitseva Marssi I:n viimeinen ruokapaikka ohitettiin lämmintä kesää kateudella muistellen. Lampikankaan metsissä reitti oli täydellisen selvä käsite siihen nähden, mitä se tulisi haastavimmillaan olemaan. Reittinä käytetty latupohja ei ollut vielä onneksi kiskaissut ylleen talviturkkia ja oli siis meidän mieliksemme vielä hyvinkin epähiihdettävässä kunnossa.
Vaikka tosimies on karvainen, haisee pahalle, eikä itke vaan muut itkevät hänen puolestaan (ks. Conan Barbaari), niin silti lapsuudesta tutut, nyt hakkuun jäljiltä karsitut, korkeista kuusista muodostuvat metsämaisemat herättivät haikeutta. Vetistely jäi kuitenkin lyhyeen, kun juurikin noiden lapsuuden muistojen ansiosta päät kolahtivat ensimmäisen kunnollisen kerran tällä reissulla yhteen. Lopputuloksena oli jotain vähemmän viisasta kuin mitä olisi aluksi uskonut, sillä tuli kierrettyä yksi 5km ylimääräistä hairahdettuamme kaidalta latupohjalta pöpelikköön etsimään jotain Siekkisen haikailemaa suolampea. Lampiahan sitten löytyi pyöreät nolla, joten matka jatkui leuka rinnassa jostain satunnaiselta sivupolulta kohti urheilukeskusta. Tällä välillä koettiin vielä kuitenkin ensimmäiset jännityksen hetket, kun jossakin kartan tarkkuuden ulottumattomissa ylitimme joenpahasen “sillan”rääpälettä myöten. Joki nyt oli lähinnä mettämaahan kynnetyn, n. 1,5m leveän ja saman verran syvän ojauoman pohjalla kulkeva sontavirta, mutta “silta” lisäsi ylitysmanööverin hermojakutkuttelevuutta. Kuorituista, litimäristä ja liukkaista männynoksista ja risusista ojan syrjien varaan pinottu keppikasa (lue: silta) riksui, raksui ja poksui ylitettäessä niin, että rinkka selässä yli hyppäämisen yrittäminen ei tuntunut enää kauhean kaukaiselta idealta.

Vesistöissä kahlaaminen ei ihme kyllä edes kuvassa näkyvän homman jälkeen kuulunut tämän patikan ohjelmaan

Fiktio osoittautuu faktaa hauskemmaksi
   
Metsän reunassa kyyhöttävän turhamaisen lähiöalueen läsnäolon vaistoaminen otti kaaliin, joten töppönen rupesi siirtymään toisen eteen rivakammin, pitihän ensimmäisen päivän maaliksi ja yönviettopaikaksi päätetylle Kiukkaanlammen laavulle ehtiä vielä kyseisen vuorokauden puolella. Ennen Joutsenon urheilukeskusta vastaan osui vielä reitin sivuuttavan lähiön asukkaiden jälkikasvu hämmästelemässä kamerat käsissä ja silmät lautasen kokoisina kahta rinkkaselkäistä hourupäätä, ihme etteivät nimmareita pyytäneet. Ensimmäinen marssitauko vietettiin tämän jälkeen urheilukeskuksen raviradan vieressä sijaitsevan pururadan sivussa. Tauolla todettiin, että ei se ilmeestä päätellen näköjään varttuneemmallekaan lenkkeilijälle ollut yhtään sen tutumpi näky se rinkkaa kantava kangasmetsänkyntäjä.

Otteita reaaliaikaisesti täytetystä muistivihkosta:
16.14
- Lyhyt tauko raviradan nurkalla, juomista
- Siekkinen: Solisluut kutistuvat rinkan painosta singulariteettiin
- Talka puolestaan toivoo, että hartiat ja muut rinkan painon vastaanottavat ruumiinrakenteet kivettyisivät muutaman vastaavan reissun tuloksena
- Tohtorit ottaa pähkinöitä

Kyltin mukaan suuntavaihtoehdoista ei keskusteltu

Matkan jatkuttua vauhtia otettiin muutaman hassun rinkanrassauspysäkin voimin, kun Siekkisen käytettynä ostama PLCE-rinkka tuppasi angstaamaan kunnon puberteetikon tapaan. Vihdoin säädön jälkeen saavutimme ensimmäisen kunnollisen merkkipaalun reitillämme, kun urheilukeskuksen opastuskyltti mainosti jäätelöauton vierailuaikojen lisäksi virallisen vaellusreitin lähtevän kyltistä pellon suuntaan. Pellon reunasta alkoi myöskin reittiosuus, jonka yläasteen ja lukion liikuntapäivän vaelluksilta muistettiin olevan välillä kovinkin hajanainen käsite, sillä reitillä tarvottiin aluksi pitkin peltoa. Tuon samaisen peltohässäkän laidalla kaupunkialueen reunan merkkinä jääräpäisesti jökötti juurikin tuo vanha yläaste-lukiotsydeemimme, jonka molemmat olimme omaksi harmiksemme joutuneet joskus kahlaamaan lävitse. “Hyviä” muistoja reissun ehkä “parhaimmalle” osuudelle, hip hei.

Onko vielä pitkä matka jonnekin?

Jälleen kerran naiivius ja ripaus typerää itseluottamusta osoittautuivat matkaoppaiksemme kun kartastakaan ei pahemmin ollut apua tuolla maamerkittömällä pelto-osuudella. Kun reitti ei ehei todellakaan kulkenut pellon läpi suoraan kohti kaukaisuudessa siintävää päätavoitettamme, Myllymäen laskettelukeskusta (tirhusta yllä olevaa kuvaa sillä sieltä löytyy), meni homma välillä ihan vähän arpomiseksi. Arviolta noin puoleen väliin viiden kilometrin peltotaivalta päästiin rehellistä hiekkatietä pitkin lukuun ottamatta satunnaisia oikaisuja rapakoiden läpi ja paskaojista ylitse, mutta siitä edes reitti näytti uponneen maan multiin matosten sekaan. Vaikka reittihän sentään oli virallinen vaellusreitti, niin kumma kyllä pellolla ei kyllä näkynyt yhtään reittimerkkiä yhtään missään sen puolen välin jälkeen, vaikka ko. reitin olisi kuulunut alun opaskyltin ja jopa mahtavan internetin mukaan sisältää (suunnistuskannalta tylsää kyllä) opasteina noita sinisiä maaliläikkiä maalattuna puihinkiviinkantoihinjuuriinkäpyihinkaktuksiin etenkin vaikeissa kohdissa ja säännöllisesti muunkin reitin varrella. Reittiviitta kehoitti siinä hiekkatien lopussa kuitenkin vain painumaan sinne pellolle, jossa ei näkynyt kuin metsän laitaa siellä täällä. Hevonpaskakikkareitako siinä olisi pitänyt alkaa kääntelemään sinisten markkereiden toivossa? Hauska loppuilta ja -yö tulisi varmaan olemaan etsiessä seuraavaa ns. selkokielistä osaa reitistä. Joka tapauksessa, hieman epävarmojen olan kohautusten jälkeen saappaat rapaan ja pellolle miettien perkelein ja saatanoin höystetyn palautteen rapsuttelemista Lappeenrannan kaupungin vapaa-aikatoimelle.
    Mäkistä peltoaluetta maihareilla kyntäessä ainut havaittu elonmerkki oli läheisen metsän laidasta bongattu repolainen, joka sekin käänsi hetken lakonisen tuijotuksen jälkeen meille takalistonsa ja poistui eetteriin. Toisin kuin me, tuo elikko sentään tiesi mihin oli matka. Kartta puolestaan ammotti meille peltoalueen keltaista tyhjyyttään muutamaa masentavaa maalaistalotilkkua lukuun ottamatta. Tavoitteena oli kuitenkin jonkinasteisella äärisissimunkituksella eksyä peltojen läpi Joutsenosta Imatran suuntaan vievän kuutostien viereiselle linkkitornille, tarkemmin Vilkkumäen soramontulle. Linkkitornikin oli ilmeisesti ihan kiusallaan kaatunut edellisviikolla jottemme näkisi sitä puiden yläpuolella maamerkkinä.
Pimeän alkaessa saavuttaa lähitienoita hieman ennen kuutta oli aika pitää peltojen reunan oja/kiviladelma/apinanleipäpuupuistikko/mikälie-systeemin katveessa ensimmäinen snäksitauon tynkä. Tällä pyrittiin estämään moraalin kuivuminen rusinaksi kuin suolaan kastettu etana, mutta silti hiipivä kylmyys yhdistettynä lokakuun depressiiviseen synkän harmaaseen kosteuteen sai tahdonvoiman kokemaan lievää eroosiota. Reitin ollessa yhtäkuin itse suurpiirteisyys rasitti pimenemään päin kallellaan oleva ilta kaltaistemme sunnuntaisissien psyykettä entisestään; Olihan se silti hieno asia että sai hajoilla jo tuossa vaiheessa! Matkaa jatkettiin nopeasti keskipeltojen puistikon reunoja pitkin samalla kun lehmänpaska jatkoi tuimasti haisemistaan.

17.48
- Tauko “jossain”, ei olla eksyksissä...
- Latupohja ei tiedä itsekään missä on
- Kylmä tulee lahjetta ylös
17.53
- Taivaanrannassa näkyy loimotus ja tällä kertaa se ei oltu myö!

Kenkien vedenkestävyys koitoksella kaksi jääräpäätä tilsivät kuraisessa pellossa heinämassojen seassa. Pellolta löytyi läheltä repolaisen spottauspaikkaa varsin vuolas oja, jossa ilmeisen heinähattuiselle maanomistaja-jänkäinsinöörille oli nähtävästi joulahtanut päähän hoitaa ylitys vanerisella tienvarsimainoksella. Varsinainen hienomies ja varmasti on mainostoimistokin ollut samaa mieltä. Siinähän sitten ylittäessä purtiin kieltä ja toivottiin sormet ristissä, että ei jos, vaan KUN liukastuu siinä märällä maalipintaisella vanerilla ja lentää voltilla kaaressa ojaan, niin se edes näyttäisi spektaakkelimaisen valokuvaukselliselta. Huonoja ennustajia kun olemme ja kristallipallotkin jäivät kotiin, niin eihän siinä loppujen lopuksi lukijan tylsyydeksi kumpikaan mitään taitouimahyppyjä rinkka selässä päätynyt harrastamaan.
Voisimme väittää, että se kuinka tuon ojan ylityksen jälkeen päädyttiin lopulta Vilkkumäen hiekkakuopalle vievälle tielle oli hyvin paljolti jotain ley-linjojen mukailua tai muun yli-inhimillisen energian kanavoimista navigointitarkoituksiin, sen verran hatarat muistikuvat oli kummallakin tuosta hypnoottisesta välistä. Vain se on varmaa, että inttiroskan jauhanta alkoi saavuttaa kastepistettä kun homma eteni kuoppaisen pellon viimeisiä satoja metrejä varsin tiedustelumeiningillä ja nimen sekä omaan siksi, emme halunneet tulla minkään vertaa spotatuksi vihdoin vastaan tulevan ihmisasutuksen toimesta maihinnousuvarustuksissamme noiden samaisten huushollien peltomaita auraamasta omine lupinemme. Lievä helpotuksen tunne (valahti housuun) kun aspfvalttitie vihdoin häämötti edessämme ja ruokataukoetapiksi laskelmoidulle Vilkkumäen montulle johtava hiekkatie kimmelsi edessä, käytännössä juuri siinä missä pellon laita tavoitettiin. Miehekkäästi hihittäen eränkävijät luikkivat varpaisilteen tien yli kenenkään huomaamatta ja jatkoivat monttua kohti.
Hetken hipsuttelusipsuttelun jälkeen saavutettiin monttu, jossa orastavan hulluuden liuottamien muistikuvien mukaan piti sijaita jonkinasteinen aaltopeltihöskä tarjoamassa mukavaa tuulensuojaa tuon kauankaivatun kenttäpäivällisen ajaksi - jos se hässäkkä vain olisi ollut siellä. Sen sijaan paikalla, jolla hallin piti sijaita noiden menneiden muistikuvien haamujen mukaan, oli erittäinkin arkkitehtuurinen läjä soraa, soraa soraa, useamman tonnin edestä soraa! Halli ei siis enää ollut paikallaan tai alternatiivisesti oli paikallaan ja makasi murskana päällänsä useamman kiloNewtonin voimalla kasaan puristava näytekappale rakasta Isänmaata. Moinen seikka ei kauaa jaksanut nälän riuduttamia olemuksiamme haitata, joten rinkat maahan, persaukset rinkoille ja keittimet tantereeseen. Tämän jälkeen pimenevässä syysillassa saattoi alkaa päivällisen kokoonarpominen kunnon sokkokokkihengessä nopeasti hiilisäkiksi pimenneen syysillan pimetessä vielä vähän lisää - kiitos, lokakuu. Kuopan vieressä linkkitornikin oli kuin olikin vielä pystyssä pyöritellen pimeydessä tähtien ja kahden kelmeän otsalampun lisäksi ainoaksi valonlähteeksi jäävää päätänsä.
Tässä kohtaa on syytä suunnata lukijan huomio siihen huomionarvoiseen seikkaan, että varustehuolto ja varusteiden tarkastus ovat ensiarvoisen tärkeitä proseduureja suorittaa ennen lähtöä. Tällä kertaa dementia kulminoitui siihen, että kaikkien suureksi yllätykseksi ja eräiden riemuksi Siekkisen kenttäkeittimen poltin paljastui saaneensa jalat alle eikä näin ollen kuulunut miesvahvuuteen! V-käyrän nousujohteisuuden tasapainottamiseksi muonavahvuudessa oli kuitenkin odottamattoman hauska lisä joka nauratti ainakin Talkaa, sillä Siekkiseltä oli myös itse pakki jäänyt tiskaamatta ja tästä johtuen tuo häppäsvärkki sisälsi jämiä heinäkuisen reissun viimeiseltä ruokailuilta. Pääkallon muotoisen ja pimeässä merkillisesti hohtavan pilven ilmoille päästänyt heinäkuinen kulinaristimuisto sai aikaan odotettuja reaktioita, kuten Siekkisen nälän kaikoamisen vaikka marssija ei koko päivänä ollutkaan nauttinut juuri muuta, kuin pari käpälällistä pähkinöitä ja epärehellisiä banaanilastuja. Talka kuitenkin katsoi aiheelliseksi pitää huolen omasta kuin myös Siekkisenkin verensokeriarvosta lisäämällä puhtaaseen kattilaansa toisenkin paketillisen nuudeleita toveriaan varten.
Aikamme ruokailun omaista kikkailua suoritettuamme keräilimme varusteet kasaan tähtitaivaan alla ja päätimme jatkaa matkaa kohti kognitiivisuuden rajamailla sijaitsevaa Kiukkaanlammen laavua. Ilmankosteuden ja pimeyden saadessa entistäkin painostavampia muotoja ympärillämme jouduimme turvautumaan keinovaloihin turvallisen etenemisen takaamiseksi. Edessä aukeavan metsätien ollessa kuravedellä täytettyjä kuoppia väärällään päättelimme paristojen tuhlaamisen olevan rahanarvoista viihdettä, sillä reissua edeltävällä moottoritiedustelulla kyseisen juuri ja juuri autonmentävän polun varrella rapa roiskui ja vesi nousi välillä ihan reiskasti vanhan Nissanin konepellille niin että heikompien perskarvoista olisivat kauhistuksesta värit kaionneet. Tällä tiellä vesilätäköissä uimisen välttelyn lisäksi alkoi takapihatiedustelijoiden käsitys reitistä kuitenkin saavuttaa raja-arvoansa lähestymällä nollaa joka sitten osaltaan lisäsi Siekkisen hermosavutteluja ja Talkan karttaan suuntautuvien pälyilyjen määrää. Kylläsepolkutäälläjossainmenee-metodilla aikamme “suunnistettuamme” alkoi maisema näyttää pelottavan itseääntoistavalta LED-lamppujemme kalpeassa valossa tarkasteltuna ja lisäksi molempien ollessa varmoja siitä, että olemme väärällä polulla, koki molempien itsetunto kolhun jos toisenkin - ellemme sitten olisi väärässä, jolloin olisimme siis sittenkin oikealla polulla ja reitin muuttaminen olisi väärin ja lähinnä sukat jalassa saunomista - jännää mutta älyvapaata kuten koko aiempi lausekokonaisuus...
Apostolinkyytiläisten ihmetykseksi alkoi ruokailupaikalta jatkuneen matkan varrella sinisiä suuntamerkkejä pulpahdella esiin jatkuvasti kasvavassa määrissä. Metsien puiden ja suuntamerkkien paljouden alkaessa lähennellä keskenään samaa tasoa pysähdyimme polkujen risteykseen äimistelemään jälleen kerran karttaa otsalampun punaisessa valossa sinisten opasteiden tuijottaessa rungoista karmivasti kuin puuhun naulatut smurffit. Vaivaisen kangertelun jälkeen keräsimme jälleen itsemme ja laitoimme töppöstä toisen eteen kohti tuota Shangri-La:na odottavaa laavua tutulla ja turvallisella Tuurilla™ ja värikkäämpinä kuin aiemmin samana vuorokautena. Ratkaisu osoitti lopulta arvonsa, kun pikkuhiljaa alkoi yhä vääjäämättömämmin käydä selväksi reittivalinnan ylivertaisuus muihin vaihtoehtoihin verrattuna, ainakin määränpäähän johtavuutensa puolesta (joo tiedetään; hirveä oli muotoilu, mutta niin oli kyllä [sekä marssi- että kirjoitus]iltakin).

18.53
- Tauko Vilkkumäen montulla
- Siekkisen keitin kotona
19.15
- Liikkeelle taas
19.54
- Tauko, Kiukkaanlammen laavulle n. 30 min
- Hyvä meininki vähenee


Moni ei äkisti uskoisi kuinka nopeasti ja tehokkaasti muuttujat, kuten pimeys, kuralätäköt, väsymys ja siipien kärkiväliltään viisimetriset suomalaiset rauhoitetut suurvampyyrilepakot vaikuttavat motivaatiota alentavasti. Järjen hiveniä ja hermoja säästäisi maamerkki ja siitä seuraava sijaintiin liittyvä järkiajattelu, jota pian vastaan tullut risteyksentapainen tarjosi. Helpotuksen tunnetta lisäsi pikainen konsultaatio risteystä vartioivassa opastetolpassa olevan latukartan jäänteen kanssa, koska se osoitti meidän helpotukseksemme olevan oikeilla jäljillä laavun ollessa noin kilometrin päässä vasemmalla. Onneksi näin, sillä me olimme tuolla Valintojen maailma™ssa todistamassa juurikin suomalaisen rauhoitetun suurvampyyrilepakon siipien havinaa. Tienristin pursutessa reittitiedon lisäksi polttopuita jatkettiin +1 morale-meiningillä kohti laavua samalla pohtien mahdollisuuksia kokeellisten majoitusratkaisujen suhteen kosteassa syysyössä, joka puolestaan teki kaikkensa saadakseen matkamoraalin laskettua Kiukkaanlammen pohjamutien tasolle.
Risteyksestä laavulle tuntui olevan järisyttävän pitkä matka. Molemmilla puolin polkua metsä vietti synkkyyteen jonka uumenissa tiedettiin olevan jääkauden muovaamat kuopat, joissa Kiukkaanlampi ja pienempi Raaskalampi lilluivat. Kun polun oikealla puolella tuli vastaan alas Raaskalampea kohti johtava portaikko, niin molemmat muistivat sen vievän saunamökille ja tajusimme laavun olevan aivan lyhyen matkan päässä. Muutaman kivenheiton päästä saavutettiin vihdoin päivän päätepiste, Kiukkaanlammen laavu, n. 20.20 eli vain reilu tunti sorakuopalta lähdön jälkeen. Moraali sai varsinaisen adrenaliinipiikin, vaikka väsymys painoikin harteita lyttyyn.
Laakereilla lepääminen ei tullut vielä kuuloon, sillä nuotion sytyttäminen vanhaan kaivorenkaaseen vaati sykkimistä polttopuiden paikantamiseksi. Huhujen ja vanhan muistin mukaan tajuttiin niitä etsiäkin, mutta ympäri lähimetsää nuuskiminen osoittautui turhaksi, kun katos puita löytyi kiltisti polun sivusta 10m laavulta eteenpäin. Reissun miehekkyyden vaaditulle tasolle takaisin nosti Siekkisen terää myöten itse tekemä kirves, jolla puut pilkottiin. Virityimme A-luokan leirimeininkiin pipot silmillä, kaulukset ylhäällä, huumori tavanomaisen ala-arvoisena ja nälän kaiotessa, kun iltapala teki tehtävänsä; Kohta loimuavan tulen ääressä käristyvä hyväksyttävän korkealla lihapitoisuudella varustettu makkara sopivat patikoitsijan ruokaympyrään vähintäänkin yhtä hyvin kuin myös nautittu Reissumies ja Lastenkoskij... Koskenlaskija-sulatejuusto. Nuotiomeininkiä ei nostattanut entisestään katajanmarjaginiviina, sillä sitä ei juotu. Yhtään.


Kuvan kylähullu shamaani ei liity tapaukseen



Unten maille käytiin kumpikin omaa verkasta tahtia kun iltapalat oli saatu ahdettua naamavärkkeihin. Syysyön arvioitiin olevan petollinen sateiden suhteen, joten hirsilaavun etulyöntiasema käytettiin nössösti hyväksi nukkumalla sen kiinteän katon alla sen sijaan, että olisi pykäilty kokeellisia majoitushärdellejä ja hajoiltu niihin. Näin siis ainakin tänä ensimmäisenä yönä, mutta eihän se valmiissa laavussakaan nukkuminen mitään herkkua ole kun levällään olevasta päätyaukosta käy tuuli sisään miten haluaa, lämpötila laskee yöksi lähelle nollaa ja räkä meinaa jäätyä kiinni poskeen. Lokakuun lämpötiloihin tai niiden puutteeseen olimme kuitenkin varustautuneet: Siekkisen uniarsenaalin muodostivat talvimakuupussi sekä erillinen makuupussin fleecevuori ja Talkan Good night’s aatutilullaa- triple comboon kuuluivat kesämakuupussi + samanmoinen fleecevuori ja vielä makuupussilakana. Tarpeellisiksi arvioitujen iltatoimenpiteiden jälkeen siis jätettiin nuotio roihuamaan täydellä liekillä metsän ainoaksi valonlähteeksi ja tämän jälkeen sullouduimme tuhteihin nukkumaratkaisuihimme.

20.37
- Päästiin Kiukkaanlammen laavulle
- Halkovaja varsin häilyvä käsite, mutta löytyi viimein
- Saatiin nuotio suht kivuttomasti syttymään - makkarat tulille sekä ääntä kohti
- Erinäisiä iltatoimia huumorin(ko?) säestyksellä
- Yhtään giniviinaa ei juotu
22.55
- Siekkinen iltapuulle, Talka räpiköi vielä vastaan
23.28
- Talka unten maille
- Olo ku kehitysvammasella kuutilla tässä makuupussihommassa



Lauantai 22.10.2011

 

9.00
- Herätys, kaikkia vituttaa ku sataa vettä
10.06
- Nuotio pystyssä, lämmintä kuppia ja kuusiteetä
10.45
- Siekkisen pakki suorittaa jonkinasteista metamorfoosia nuotiolla
- Nyt Scho-Ka-Colaa huiviin (suklaata, joka muistuttaa vahvaa, mustaa kahvia - sitä täytyy pureskella)



Myöskään sinolia aamupalalla juova spurgu ei liity tapaukseen


    Yö oli heinäkuiseen trooppiseen helleyöhön verrattuna yhtä fanfaaria, mitä nyt Siekkinen vähän spedeili makuupussinsa kanssa niin että kajautti polvilumpionsa n. metrin korkeudella makuutasosta roikkuvaan valuurautapataan aikaansaaden sarjakuvamaisen “paistinpannulla päähän” -ääniefektin joka herätti Talkan lisäksi varmaan kaikki lähihonkien huuhkajatkin. Jälkeenpäin mietittynä yöllä Talka sai myös kuulla taistelutoverinsa esittävän hampaillaan satunnaisia afrikkalaisia kansantansseja, joka puolestaan viittasi siihen, ettei Siekkisen nukkumakokonaisuus ollutkaan jostain syystä niin lämmin kuin olisi uskonut. Aamulla miehellä ei kuitenkaan ollut muistikuvia leegojen kilistelystä, joten eipä tuo “puute“ eristävyydessä siis ainakaan unia häiritseväksi osoittautunut.
    Talka sen sijaan oli illalla wräpännyt koko tuhdin triple combonsa vielä sadeviittaan yötä varten varmistaakseen lämpimänä pysymisen. Aamulla suoritetussa vertailussa todettiinkin odotetusti, että enemmän ohuita kerroksia toimii paremmin kuin vähemmän paksuja. Ainoana huonona puolena Talkan peitekuoressa oli jo unohdettujen muistiinpanojen mukaan se, että “...kokonaisuuden artikkelit käänsivät kylkeä allekirjoittaneen kanssa osa enemmän, osa vähemmän...” ja se, että sadeviitta kosteutta läpäisemättömänä pukineena blokkasi kosteuden joka yritti haihtua viattomasti yöilmaan makuupussisysteemin lävitse lopputuloksena yön jäljiltä hieman turhan kostea makuupussi. Näiden lisäksi telttapatjasta huolimatta perinteiseen tapaan kova nukkuma-alusta sun muut nenän jäätymiset makuupussista suusta lähes nolla (0) - asteiseen ulkoilmaan osoittaessaan olivat kaikki pieniä haittapuolia kokonaisvaltaisesti hyvin nukutussa yöstä. Homma meni siis putkeen, ainakin jos verrataan edellisen marssin ainoaan yöpymiseen, josta ei paljoa lauluja kirjoitella.
    Tämän reissun osalta sen sijaan lauluja ei kirjoiteltu ensimmäisen aamun olosuhteista. Koko aamuyön laavun kattoon ropissut sade jatkui aamulla yhdeksän maissa herättyämme tehden aamuisen kuusiteen ryystämisestä varsin ankean suoritteen. Talka tarvitsi kalvopukunsa säilyäkseen edes jollain tavalla kuivana käydessään Kiukkaanlammen sammaleisen suorannan reunassa maisemia katsomassa ja toteamassa, että onpahan helvetin masentava keli jatkaa vapaaehtoista marssia. Siinähän sitä sitten vain todettiin märkiä puita, palavia tulitikkuja ja kosteaa paperia yhdistellessä toiveena aamunuotio, että “sad but true” ja Valintojen maailma™. Liekin jo loimutessa Siekkinen keskittyi aikansa kuluksi kiroamaan aamusateessa halvan juomarakkonsa tuonelan alaluokkoihin, sillä mokoma oli alkanut vuotaa rinkan läpän ylätaskuun. Oikeat kruunajaiset jo valmiiksi kostealle reissulle, jolle ei kaivattu niin minkäänmoista pidätyskyvytöntä rakkoa.
    Aamu oli sen verran hapan, että kasailimme itseämme nuotion ääressä vielä puolen päivän aikoihin ennen kuin saimme ahterimme irti lankuista. Juuri lähdön hetkellä joku satunnainen rastapäinen hippiperhe omituisine kakaroineen pöllähti laavulle makkarapaketin ja parin hassun klapin ja risun kanssa kuulemma viettämään hauskaa päivää, joten sitä me heille myöskin toivottelimme sen minkä pystyimme kaiken mahdollisen sarkasmin ja hajoilun välistä.


10.55
- Siekkinen päättää sijoittaa rahojaan Sourcen juomarakkoon, halpis levisi matkalle
11.15
- Kiukkaanlammen vedenottopaikalle vievän pitkospuusillan voidaan todeta muuttuneen yhdeksi ympäröivän suon kanssa
12.20
- Lähtö kylmän aamun jälkeen Myllymäkeen, sataa


    Ja kuten aina, liikkeelle päästyä mieli alkoi nousta maasta, vaikka kelmeän harmaassa syysaamussa jököttävät koivut mustavalkoistivat maailmaamme entisestään. Marssimme siis kohti samaa risteystä, josta olimme eilisiltana bonganneet opastekyltin ja laavun puuhuoltokasan jossa oli poltettavaa varmaan koko ensi talveksi. Joutsenon kaltaisen syrjäseudun vaelluslaavut, edes huolletut ja laadukkaat sellaiset (kaikki kaksi kpl), eivät uskoaksemme pahemmin käyttöä näe talvisin ja tämän korjataksemme aloimme spekuloida aiemminkin mietittyä talviretkeä. Tuo reissu tulisi olemaan paljolti budjetista ja sen suomista uusista varustehankinnoista kiinni, mutta talviroippeet ovat tunnetusti aika kallista kamaa, miettikää nyt vaikka talvenkestävää eli edes jonkun verran lämöä sisällään pitävää telttaa ja talvimakuupussia - niiden teknisyys tekee niistä kallista. Anyways, jonkunasteista lumikenkä- tai hiihtoreissua rinkkojen ja jopa ahkion kanssa mietittiin mahdollisesti toteutettavaksi jo vuoden päästä 2012-2013-talvena. Ainahan sitä voi haaveilla, joten rojahdetaanpa unelmista takaisin maan pinnalle tuohon risteykseen jonka olimme ehkä vihdoin saavuttaneet kääntyäksemme siitä vasemmalle Myllymäen suuntaan.
    Risteyksen jälkeen alkoi askarruttaa, että missä seuraava yö hajoiltaisiin? Siekkisellä oli pieni ajatuksentynkä siitä, että Myllymäellä olisi jonkinsorttinen laavu, mutta eikö keskimmäinen marssipäivä jäisi hieman lyhyeksi jos vaeltaisimme vain sinne yöksi? Tuo manööveri saattaisi kuluvan ja seuraavan päivän välisen kilometrimäärien synkronoinnin varsin päin hanuria, joten pääasiallisesti pohdimme joko Kiukkaanlammesta pidemmällä metsässä sijaitsevaa Katralammen laavua tai sitten uusintakäyntiä Kiukkaanlammella. Päätöksen kannalta olennaista oli kuitenkin aivan ensimmäiseksi nähdä Myllymäen majoitusmahdollisuudet.
    Pääreitistä Myllymäelle haarautuvan kinttupolun saavutimme varsin nopeasti, itse maasturinmentävä pääreitti olisi jatkanut Katralammelle. Joo, ja leveysmitaltaan juurikin kinttupolkua vastaava “tie” Myllymäkeen oli ihan rehellistä juurakkoa, kiveä sekä männynkäpyä ja välillä itse männynnuorukaisetkin tunkivat sen verran polun puolelle että kulkiessa sai nojata ihan reilusti etiäpäin. Mäntyjen hellitettyä raju hiillostaminen tuntui reitin varteen pöllähtäneen aika erittäin randomisti ihan kunnon paskahuusi. Tämä ihme oli pakko tarkastaa sisältäkin, sillä se vaikutti varsinaiselta älynväläykseltä seisoskellessaan aivan yksinään satunnaisessa kohdassa kapeaa vaelluspolkua korkean heinikon seassa. No, tuonkin mukavuuden syy paistatteli (hieman kyseenalaisen) järjen valossa, kun maltettiin sissipaskamyönteiseltä ja huussinvastaiselta vouhkaamiseltamme siirtyä muutamia metrejä pidemmälle; Olimme kuulleet taruja kuuluisasta partiolaisten laavusta, josta olisi voinut kuvitella yksisarvisia ja vaikka mitä eräilyeeppisyyksiä, mutta todistimme todellisuuden olevan vallan toisenlainen ja enemmänkin surullisenkuuluisa. Sokeakin olisi nähnyt otsallaan, että tuo laavunkuvatus oli jättiläismäisine sateen armoilla olevine halkokasoineen aivan ja täysin ja totaalisen madonsyömää haketta, joka ei olisi kelvannut edes nuotiotarpeiksi - kaikista vähiten polttopuut, joiden säilömistapa nyt oli suomalaiselle kulttuurille vain aivan helvetin suuri häpeänaihe, hyh hyh. Paikallisten partiolaisten, varmaan Käsi-joukkueen, mielestä lienee ilmeisen fiksua raahata kuutiokaupalla halottuja polttovalmiita puita mettään kastumaan ja lahoamaan jottei niitä varmasti voi polttaa.
Eipä ollut ensimmäinen kerta kun tämä kaksikko pilkkaa partiolaisia, mutta nyt siihen oli jopa aihettakin, sen verran heikosti nuo viidakon tähtöset näköjään selviytyvät aivan perushuoltotoimista että huh huh ja morjensta vaan (eikä puuceekään tehnyt hyvää sudenpentujen jo valmiiksi heikolla pohjalla olevalle survivalistimaineelle). Menkööt itseensä, pikku pirulaiset.


Myös virallisen sinisen reittiopasteen sisältämän virallisen opastepuun kaatamisesta viralliselle reitille oli luonnollista kirota partiolaisia


    Maanisen manailun jälkeen reitti jyrkkeni sen verran, että kimara vaihtui kumaraan tasapainon pitämiseksi. Kivien ja mäntyjen seassa rinnettä ylös mönkimisen jälkeen takanamme aukeni Joutsenon mittapuulla aika eeppisiä maisemia juuri selätetyistä korkeuseroista johtuen. Lieväksi harmiksi sateinen keli vesitti suurimmat kuvaussuunnitelmat, mutta kyllä sieltä jotain pikseleitä muistikorteille saatiin. Vähän matkan päästä kukkulalla polun varresta löytyi myös täydellinen DIY-sadeviittalaavun paikka, jossa oli tilaa nuotiollekin ja jopa näköalat! Tähän olisimme varmasti palanneet Myllymäestä yötä viettämään, jos alempana sijainneet &%@#!!:n partiopoikien polttopuut olisivat olleet edes lähellä polttokuntoista.


“Se oli miun Vietnam, älä vie sitä miulta!”

 
On sitä näin poseeratessaan olonsa turhemmaksikin tuntenut



[Achtung! Vaikka tätä raportointia pääsääntöisesti omaksi huviksi teemmekin, niin haluamme olla reiluja niitäkin vähiä lukijoita kohtaan, joita tämä blogi saattaa jopa oikeasti kiinnostaa, joten “varoituksen” sana: Tästä eteenpäin reissu oli sateen ja tapahtumien vähäisyyden takia tylsää ja hajottavaa, joten tekstistäkin oli vaikea saada mielenkiintoista. Jos rupeaa tylsistyttämään, niin skipatkaa suoraan loppusanoihin. Sori, yritimme parhaamme!]


Edessä jatkuneessa korvessa kuitenkin koettiin hämmennystä, kun polku poukkoili mäen jälkeen keskittymishäiriöisen käärmeen tavoin sinne sun tänne. Hiihtoladun kilometrikylttien ja aivan perkuleenmoisen notkelman jälkeen reittiä reunusti kanaverkkoaita piikkilankakuorrutteella. Militaristisen kauniin aidanväkermän toisella puolella vaikutti hiljaiselta, mutta kaninkoloista osasimme lotota kyseessä olevan paikallinen “nähtävyys” Kotieläinmetsä. Eläimettömän kotieläinmetsän jäätyä taakse korpi muuttui myrkynvihreällä sammaleella päällystetyksi havumetsäsuoksi. Kuusimetsä synkensi valmiiksi harmaaseen vivahtavan miljöön ja suo tuntui kyllästäneen myös kenkien alla litisevän ja lätisevän patikkareitin vedellä. Suon suoran päätteeksi reitti kulki maasta pilkistävään useamman kymmenen kuution kivenmurikkaan hakatun portin kautta metsän loppumisen merkiksi. Metsälammen ympärille rakennettu kalastuskohde tönötti edessämme hiljaa puroineen, siltoineen ja nakkikioskeineen. Jos lokakuun Suomen luonnosta löytää paratiiseja, niin tässä oli sellainen. Vieressä häämötti jo kuitenkin tuomiovuoremme Myllymäki, jota kohti lähdettiin hoippumaan heti kun olimme todenneet, ettei viikonlopuksi suljetusta kalastuskeitaasta ollut iloa meille.
Myllymäelle saavuttiin intokuolat suupielissä, mutta hymy pakeni persuksiin kun paikalla röhnöttävä laavunjämä olikin ehkä, jos edes mahdollista, jopa partiolaistenkin vastaavaa heikommassa hapessa. Systeemi oli korkean rikkaruohokasvuston peitossa, aivan litimärkä ja mustanaan mäkäräisiä. Jätimme rutkun oman onnensa nojaan, kun tulimme tulokseen että se taisi itseasiassa loppujen lopuksi ollakin vain laskettelukeskuksen talvituristeja varten kasaan pykätty makkarankäristelypaikka. Suorittaminen siis jatkui välittömästi tuskallisen pitkän mäen kanssa, jonka huipulla Talkan isäukko odottikin laskettelukeskuksen talvikahvion vieressä sovittuine vesitonkkineen ja kameran varaparistoineen.
Pikaisen huoltotäydennystauon jälkeen n. 14.30 lähdettiin laittamaan piste i:n päälle, eli käymään Myllymäen korkeimmassa kohdassa vaikka sitten ihan vaan periaatteesta. Mäen korkeimman huipun takana iskimme rinkat katajan juureen ja otimme kilpakonttaamisen huipulle ehkä koko reissun jyrkintä nousua myöten. Huipulla tuuli niin että tukka meinasi lähteä päästä ja sadekin oli yhä edelleen läsnä, vaikka välillä haalistuikin säälittäväksi ruikulituhnutukseksi. Edellispäivänä Myllymäkeä koululta kuvattaessa saatiin jalo ajatus, että tehdään homma huipulla käänteisesti, mutta tuo yritys lässähtu kasaan kun sade kuitenkin blokkasi näkyvyyden jo kilometrin päässä niin hyvin, että koulua oli turha saada objektiivin tulilinjalle - kuvat kun muutenkin näyttivät aivan televisioruudun lumisadekohinalta.

Päätavoite saavutettu: Kanavalla ei lähetystä



Vietyämme henkisen valloituslipun Myllymäen huipulle vierimme alas mäen taakse takaisin rinkoille. Heti ensimmäiseksi patikan jatkuttua eteen ilmestyi varsin lipevä vaihe reittiä, sillä hiihtolatu ylitti autotien puisella kaarisillalla jonka vuosien lumienajoralli oli siloittanut aivan kiiltäväksi ja vallinnut keli vetistänyt liukkaaksi kuin sanonko minkä. Vaikka ei ihan ryömimään jouduttu niin aikamoista tappelua ja kiroilua se kiipeäminen oli.
Sillan jälkeen tien toiselta puolelta löytyi varsin laadukkaan oloinen metsästysmaja (lukossa), jonka lepakonguanolla kuorrutetussa kuistikatoksessa piipahdimme katselemassa karttaa ja tulevaa reittiä sateelta suojassa. Huomasimme joutuvamme jatkamaan vaellusreitin sijasta pelkää epämääräistä latupohjaa pitkin, mutta uskoimme tulkinneemme majan vieressä olevaa latuopastetta niin hyvin että pääsisimme suhteellisen lähelle niitä koordinaatteja joiden tienoilla pitäisi alkaa synnyttää päätöstä Kiukkaanlammen ja Katralammen välillä.
Käytännössä majalta jatkunut reitti menikin täysin suoraan, ainakin alkuun. Jossakin tällä suoralla tuli vastaan maalaishenkinen koiranulkoiluttaja vieterin lailla poukkoilevan pentukoiransa kanssa. Sadekin alkoi ihme kyllä hiljalleen väistyä ja aurinko pilkahteli silloin tällöin pilvien välistä. Aaltoileva metsäsuora tuntui tuskastuttavalta kuljettavalta ja jatkui vain jatkumistaan. Molemmat aloimme näyttää väsymisen merkkejä, kun taukojekin määrä kasvoi. Yksi näistä tauoista vietettiin jollain metsämaassa kulkevan putkilinjan tarkastuskaivolla, jolla sade päätti yht äkkiä masentaa meitä vähän lisää.
Vaikka maasto muuttuikin mielenkiintoisemmaksi parin kilometrin suoran jälkeen, niin se aiheutti ristiriitoja majalla olleen latukartan kanssa, jonka mukaan meidän olisi kuulunut päästä käytännössä suoraan Kiukkaanlammen viereen. Edessä kuitenkin paistatteli pitkästä aikaa paistavan auringon valossa epämääräinen hakkuualue, josta latupohja tms. mikä olikaan kääntyi jyrkästi oikealle Venäjän suuntaan. Kartta rupesi yllättäen vaikuttamaan erittäinkin mielenkiintoiselta, sillä meillä ei enää yht äkkiä ollut paskankaan vertaa hajua notta mihinkäs suuntaan sännättäisi. Sellainen maku pidemmästä kartantuijottelusta jäi suuhun, että suoraan hakkuualueen yli olisi järkevin suunta, joten sinnehän sitä sitten rämmittiin toivoen, että aukean laidoilta ei tulisi mitään hirvestäjien lyijymyrskyä perseelle. Hirvestäjiä ei löydetty, mutta paikallinen metso päätti saaneensa tarpeeksi seurastamme ja vaihtoi läheisen puun latvasta maisemaa.
Hakkuualueen takana odotti vetelä suoalue, jolta löytyi ihme kyllä virallisen vaellusreitin elkein käyttäytyvä polku, ainakin sinisiä markkereita oli siellä täällä. Sade alkoi taas ropista kaaliin. Kartasta tehtyjen tarkkojen (not) suunta- ja välimatka-arvioidein tuloksena päätimme, että jätämme Katralammen reissun toiseen kertaan ja suuntaamme takaisin Kiukkaanlammelle, joten valitsimme kahdesta suunnasta ilmiselvältä vaikuttavan. Mieli parani hetkeksi kun reitti muuttui varmemmaksi, mutta taas tuli tiukan männikön lisäksi naamaan myös todellisuuden lapionisku, kun reitti alkoi siksakkaamaan epämääräisiin suuntiin. Epäluuloissamme otimme takapakkia kohtaan, josta päädyimme reitille. Kuin raskaan huokauksen korvikkeena Siekkinen tiputti rinkkansa suoraan selästä, mikä korkkasi rinkan alla olleen sadeviitan niin, että käytännössä puolet jäi päälle ja puolet repesi rinkan mukana maahan. Vaikka olo oli orpo pitkällä tiheässä ja kosteassa metsässä niin jumankauta sauvakävelijä lompsi melkein saman tien toisesta suunnasta ohitsemme. Tunsimme itsemme uunoiksi, mutta emme kehdanneet olla kysymättä, että mahtaako rouva tietää kummassa suunnassa on Kiukkaanlampi ja aha - juuri siinä mihin olimme alun perin jo menneetkin. Toisessa suunnassa oli vaihtoehto b) Katralampi, joten eipä silläkään päätöksellä oltaisi paljoa hävitty.
Toisen kerran samaan suuntaan mennessä ei voinut kuin ihmetellä rouvan motivaatiota hiihtää ilman suksia noinkin pitkälle vain kastellakseen itsensä kelistä johtuen kosteassa ja niin intensiivisessä havukasvustossa ettei meinannut rinkka mahtua lävitse. Miehenkorkuisten kusiaispesien vartioidessa vierusmetsiä mieli alkoi jälleen kohottuaan viedä meitä eteenpäin sen sijaan että raahautuisi perässä ankkurina. Tunti kohellettiin eteenpäin tuota taipaletta, kunnes saavutimme risteyksen jossa Myllymäelle vievä polku haarautui takavasemmalle Katralammelta tulevasta reitistä. Aikaisemmin vastavirtaan tullun reitin varressa oli yhä edelleen aikaisemmin mainitsematta jäänyt metsänpeikon viiden tähden yöpaikka, oli nimittäin useamman metrin meitä korkeampi tuo pressulla päällystetty kota jossa oli hirsipöytä ja -penkit, aidat ja sisällä jopa homeinen patja! Siinä komeudessa joku mehtäläinen nukkuu hyvin. Me kuitenkin jatkoimme uuvutuksesta huolimatta laavulle lepäämään kun jostain syystä (saatanan masentava sade) sadeviitasta itse askarrellutpaskarrellut laavut eivät kiinnostaneet enää tässä vaiheessa, olihan metsässä useampikin valmis laavu, pirulainen.
Perille saavuttiin tänä toisena iltana sentään ennen kuin aurinko nuukahti mailleen. Talka ei ilmeisesti ollut saanut jumppailla päivän aikana tarpeeksi kun mies lähti laavun omien puuvarastojen ehdyttyä vapaahetoisesti sykkimään puita läheiseltä saunamökiltä useampaankin kertaan. Vaikka nuotio saatiin aikaiseksi, niin päivän lopputulos oli väistämätön. Mököttävä, harmaa keli oli päivän aikana järsinyt sankarien moraalin niin finaaliin, että edes tavanomaisen surkeaa huumoria tai oikeastaan minkäänsorttista sonnanjauhantaa ei leijunut ilmassa, oli vain lasittunein okuläärein nuotion rippeisiin tapittamista. Vitutusta oli saatu n. 300% aikuisen viitteellisestä päiväsaannista ja ratkaisuna tähän oli yksinkertaisesti antaa olla sen päivän osalta. Hanskat tiskiin ja läskit silmille.


18.23 - Nuotio pystyssä Kiukkaanlammella, hajottaa
19.30 - Unta palloon. Märkä, kylmä, hajottaa, vituttaa eli kaikin puolin jees retki



Sunnuntai 23.10.2011


08.15 - Herättiin raikkaaseen aamuun ja hajoiltiin vähän lisää


Hajotuksen lomassa löytyi aamutoimia


Pyhäpäivä kickstarttasi maastossa varsin laimein elkein. Laitoimme kamoja kasaan, maleksimme ympäri leiriä, pidimme pientä nuotiota yllä ja kiroilimme syvään, mutta sisäänpäin. Vaikka keli vaikutti todennäköiseltä, niin sitä ei ollut (joo-o). Vähin äänin pupelsimme aamupalat kitusiimme, sammuttelimme nuotion ja aika tasan kymmenen maissa totesimme, että laavu oli jätetty asialliseen kuntoon ja kotia kohti laahustaminen sai alkaa.
Asiat alkoivat saada sädehtivämpiä puolia, kun tajusimme saattavamme tältä erää loppuun tämän vapaaehtoisen mielipuolisen kylmyydessä ja kosteudessa (vai kusteudessa?) sätkimisen. Sitä mukaa kun Kiukkaanlammen alueen kalpeat ja laihat koivunrungot vaihtuivat kotoisempiin mäntyihin ja polku muuttui kivisemmäksi tuli sisätilojen lämpö koko ajan lähemmäksi niin että sen pystyi miltei tuntemaan. Taistelijoiden suureksi hämmästykseksi aamuinen, jopa ajatuksia maitojunasta herättänyt kankeus alkoi kuitenkin hiljalleen väistymään Sputnikin kantoraketin lailla kohoavan virkeyden ja matkamoraalin tieltä. Muutaman pienen juomatauon siivittämänä heiluttelimme runnellut ruhomme ensimmäiseltä illalta tutulle soramontulle suorittamaan lounasta.

11.35
- Vilkkumäki, ruokatauko. Hajoilu vähenee ja huumori, näkökulmasta riippuen, vähenee tai lisääntyy
- Pienimuotoista maastontiedustelua. Kartasta kehiteltiin uusi, nyt jopa 20% vatipäisempi, reitti


Hiekkamontut ruokataukopaikkana alkoivat ilmeisesti muodostua näiden reissujen perinteeksi kuin mäkkärin autokaista paikallisille bensalenkkareille. Yhtä paljon tavaksi muodostunut hajoilu alkoi journal-maininnan mukaisesti vihdoin kuitenkin haihtua oikeasti ja ehkä muutama alatyyliselle vitsille ääneen hymyilykin pääsi ilmoille. Samoihin aikoihin myös sää (et hyvä lemiläinen sinä, vaan se ilmaston paikallinen ja hetkellinen tila) alkoi parantua ikuisuuksiin jatkuvalta tuntuneen kökkökelin löysättyä hihnaa. Patikalla olevan opiskelijan lempieväs - nuudelit - saivat taas kuplutella padassa samalla kun tutkimme päivänvalossa tuota varsin erikoisia maisemia (ks. kuvat) sisältänyttä soramonttua hiukan perjantaita tarkemmin. Korkeimman reunavallin keskikielekkeellä oli eräänlainen B-luokan valmislaavu, joka tarkemmin ajateltuna olisi voinut tuoda jomman kumman yön pysäkkinä hieman enemmän vaihtelua tähän ristiretkeen kahden yön Kiukkaanlammen Leijonalaavulla majottumiseen verrattuna.
Syödessä Siekkiseltä pulpahti jostain tähän asti hiljaa olleen aivo-osasen kautta suusta ulos sellainen “koira veräjästä” -idea, että lähtisimme marssimaan kuutostien vierusta pois päin ja katsoisimme, että kuinka pitkälle pääsemme tuota helppoa reittiä noudattaen. Soppakattilat “tiskauksen” jälkeen rinkkaan ja mitäs siinä kummempia kykkimään, joten eikun moottoritien kylkeen saasteita keuhkoihin imeskelemään.

Revisited-reissun Hotel Hilton?

Tie Mordoriin


Ruokailusta uutta voimaa saaneena loppumatka päätettiin hoitaa kalenterista pois niin, että olisimme suorempaa reittiä käyttäen parissa tunnissa kotona huoltamassa varusteita ja pirstaleiksi hajonneita sielujamme. Kuutostien viereinen metsäura oli helppoa kuljettavaa, joten matka taittui odotetun nopeasti - reitti alitti kuutostien muuttuen samalla junaradan viereiseksi huoltotieksi siitä edelleen kaveten lähes kinttupoluksi. Matkan varrella maastoon lahoamistaan murjottavat vanhat puutalot ja kolossaalinen mutta sitäkin tyhjempi koulurakennus loivat oivallista post-apokalyptistä tunnelmaa tuohon hiljaiseen sunnuntaiseen hivuttautumiseen maalinauhaa kohden. Vielä viime tingassa rehevämmän pajupensaan suojissa suoritetun, tässä kohtaa tarkempaa kuvailua vaille jäävän, huoltotoimenpiteen suoritettuaan joutuivat kokovartalokommandomme myöntämään sen seikan että loppureitti veisi sellaistenkin nähtävyyksien kuin paikallisen huolto- ja rautatieaseman kautta. Ahvenlammen lähestyessä viimeisiä patikan rahtusia kuljettiin pääosin asvalttitietä pitkin, mutta aivan viimeisiksi pariksi kilometriksi reitti harhautui vielä piiloon varvikkoon, josta säntäsimme päistikkaa suoraan lävitse ilman tarvetta poluille. Matkalta löytyi keskeltä metsää jonkun latvakakkos-sunnuntairetkeilijän puhelin ja Leathermaniakin kryptisempi teräase, jotka osoittautuivat myöhemmässä selvittelyssä ja reklamoinnissa jonkun laitapuolenkulkija-hoobon omaisuudeksi, joten löysivätpä nekin kuitenkin omistajansa. Erinäisten voimakkaiden liuottimien (eiku) väljentämät muistikuvat tuosta kuljetusta, sentään nyt jo tutusta maastosta karttanamma alkoi järjenjuoksumme olla mm. sitä luokkaa että väellä ja vaivalla kiipesimme junaradan ja maalimme välisen kolmisen metriä korkean ja varmaan yhtä leveän sorasta koostuvan äänivallin ylitse about kahden metrin päästä ennen vallin loppumista sen sijaan että olisimme tajunneet kiertää sen.
Hajonneena, mutta vihdoin perillä n. 14.00 Talkan tiluksilla Ahvenlammen territoriossa. Vielä ympyrän täydelliseksi sulkemiseksi Talka otti kumirenkaat allensa heittääkseen Siekkisen varusteineen sekä irtolumpioiden ja - nivelten kanssa kotiinsa. Myllymäen marssi oli vihdoin purkitettu kuin karhennetut turtanat konsanaan ja vanhaan kommunistiseen armeijatapaan seuraavan homman nimi oli varusteiden huolto ennen oman kropan paikkailua ja sitä seuraava tuskaisaa viikoja kestävää raportin väsäystä sekä seuraavan reissun hahmottelua. Olkoonkin että tämä(kin) reissu sujui alusta loppuun asti noin about yhtä hyvin kuin Suomen Puolustusvoimien tykkimiesten tiedustelutoiminta* niin tuo fakta ei silti riitä sammuttamaan mielettömyyden paloa; Se ainoastaan saa stoorin (anti)sankarit ratsastamaan (laamoilla agilityä harrastaen) auringonlaskuun lopputeksien cliffhangerin lupaillessa uusia seikkailuja arjen raastamille urbaaniramboille.

*Tykkimiesten tiedustelutoiminta


Erääntyvien eräilijöiden epilogi


Ai että tuli pitkä raportti?! Kyllähän siinä vähän niin taisi käydä, mutta lauantain puolissa välein olleella varoituksella ostamme itsellemme “vapaudut vankilasta” -kortin. Taiteilijan vapaushan on tunnetusti käyttäjänsä mielestä aivan mahtava juttu kun taas taiteen kuluttajat oksentavat verta sen äärellä.
Kiistämättömiä tosiasioita kuitenkin ovat mm. seuraavat: mielenkiintoiset maisemat tai vähintäänkin kunnolliset teemat ja ideat ovat ehdottomia, joita vähänkään pidemmillä reissuilla ei pelkkä hyvä keli riitä paikkaamaan. Tällä kertaa mukana ei ollut lähinnä omaksi hajotukseksemme oikeastaan yhtäkään noista, joten raporttikin on ylipitkä, musta, hiiltynyt, märkä, palaneen hajuinen ja lopusta lyttyyn läsähtänyt kuten allekirjoittaneiden hartiat konsanaan, ehkä siellä täällä paska vitsi tukemassa tarinaa kuin epäsuora tuli syksyistä pottusadon nostoa pellosta. Kokeelliset majoitusratkaisutkin jäivät kelin aiheuttaman masennuksen takia toiseen kertaan. Raportti on kuitenkin alun perin tarkoitettu ensisijaisesti omaan käyttöön, vaikka sitten vain terapia-angstimielessä, mutta onhan se toki suuri plus-merkki on jos joku tästä löytää jotain itselleen, esim. kipinän sännätä ovesta luontoon (mars mars velttoilijat!). Avot, homma taputeltu, mitäs sitte?
  Kyllähän nuo reissuteeman puutokset sekä mielenkiinnottomat maisemat ja -paikat on tarkoitus korjata tulevaisuudessa, ehdottomasti. Tämä toinen reissu oli kuitenkin vielä täysin harjoittelua ja itsensä etsimistä (ei nyt kuitekaa sillai), sillä lähitulevaisuudessa tulee tosiaankin lävähtämään tiskille naaman eteen vähän tiukempaa purtavaa - kaapin paikka ois kuitenkin näytettävä ja sehän ei onnistu ilman motivaatioharjoitusta ja mielen & miehen itsensä terästämistä. Ettäs tiiät.


* Kiitokset Antti Reinikaiselle tykkimiesten tiedustelutoiminnan kuvamateriaalista!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pidäppä sitten järki päässä kun kommentoit: Perustele mielipiteesi ja ole asiallinen (vaadittavan asiallisuuden tason voit päätellä lukemalla itse blogia). Nettiketin noudattaminen ja omaperäisyyskin ovat jopa suotavia asioita, eli jätä suosiolla ne helvetin trollailut, provosoinnit, ihQuilut, LOLlittelut ja myös kaikenlaiset "Oottepas olevinanne kovia sissejä"- tai "Älkää opettako isäänne n*ssimaan"- asenteet vaikka sinne lempparifoorumillesi ja kirjoita tänne jotain mistä on oikeasti iloa ja jopa hyötyä blogin pitäjille, kiitos! Hommaa ei pidä ottaa liian vakavasti - eihä myökää oteta!